Like 2009, 185 s. Kauko Röyhkä on käsite, josta on mahdoton olla olematta jotain mieltä. Muusikkona ja kirjailijana vaikuttavan taiteilijan provosoiva tyyli on aina läsnä vähintään rivien välisessä tilassa. Sama koskee myös Röyhkän vastikään julkaistua jatkosodan kaukopartiosotilaista kertovaa romaania Kesä Kannaksella.
Tarina juoksee entiseen tapaan napakasti rytmitetyin lausein. Röyhkä taitaa myös toiminnallisen action-tyylin, ja uusinta romaania tyly kerronta hallitsee erityisesti. Kokonaisuudesta tyylin lakonisuus ei silti paljasta olennaisinta.
Sivullinen sodassa Kun kyse on Suomelle historiallisesti merkittävästä jatkosodasta, voi Linnansa ja Merensä mitä todennäköisimmin tuntevalta kirjailijalta odottaa viitteitä Tuntemattomaan sotilaaseen ja Manillaköyteen.
Röyhkän romaani käyttää sisältämiään viitteitä kuitenkin omiin tarkoituksiinsa. Kun Tuntematon sotilas kuvaa selviytymisen voimaa sodassa ja Manillaköysi sodan hallitsematonta ja absurdia mielettömyyttä, Kesä Kannaksella on teemoiltaan enemmän sukua Albert Camusin Sivullinen-romaanille.
Ihmisen arvottomuus kasvaa romaanissa samalla tavoin sisältä käsin kuin Camusin romaanissa.
Sota ei tee ihmisistä haavoittuneita ja hirviöitä, vaan pahin on jo tapahtunut. Sota on vain tapahtuneen näyttämö ja julkipano.
Väkivallan määrä ja laatu vaikuttaa Röyhkän romaanissa turhankin itsetarkoitukselliselta ja brutaalin vastenmieliseltä. Tyylin valinta on väistämättä myös kannanotto. Se, että yhtä rankkoja tapahtumia sattuu niin siviilioloissa kuin sodassakin, on romaanin teeman kannalta merkityksellistä.
Sotaoloissa ihmiset tulevat lahdatuiksi kuin teuraseläimet, mutta näiden rinnalla talon kellariin sijoittuva absurdi sian ampuminen tai sattumanvarainen pahoinpitely painajaisunen ja yhdessä vietetyn yön sinetöintinä ei ole yhtään vähemmän ravisuttava.
"Tänään on äitienpäivä hän muistaa, ja päättää käväistä kotona". Päähenkilö Kaskisuon alter egon hämmentävä muistuma naisystävän pahoinpitelyn jälkeen vertautuu Sivullisen kuuluun kommenttiin äidin kuolemasta.
Nainen pyhimyksenä Nuori venäläinen naissotilas, jonka päähenkilö ottaa vangiksi partiomatkallaan, on kirjassa sekä todellinen uhri että uhrin symboli. Kun tämä raiskatuksi tultuaan kyselee mielessään kuin lapsi "minne kaikki hyvät ihmiset katosivat tästä maailmasta?", kertoja on selvästi naisen puolella.
Röyhkän tekstien naisgalleriasta löytyy variaatioita joka lähtöön, mutta pelimiehen tai piilosovinistin sijaan kertojan takaa häämöttää tässäkin kauneudenkaipuisen ja pettyneen idealistin varjo.
Romaanin lopussa yllättävän epäröyhkämäinen naishahmo laittaa lukijan terästämään havaintojaan. Erämaan yksinäisessä vaeltajassa ilmentyy naispyhimyksen arkkityyppi, epäitsekkään rakkauden edustaja myyttisellä tasolla. Dystopian hämärästä on noustu utopian sarastukseen.
