Katsot Savon Sanomien arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 20.08.2013 20:09

Kurt Nuotio: Karvainen rahastaja

Kurt Nuotio

Karvainen rahastaja

Otava 2013. 206 s.

Kuopion ja Jyväskylän kaupunginteattereiden takavuosien värikkään ja etevän johtajan, monien näyttämöiden miehen Kurt Nuotion elämäkerran ensimmäinen osa pitäytyy lapsuuden ja varhaisnuoruuden aikoihin. Kirja muistuttaa silti Kurrea jotenkin sellaisena kuin teatteripiireissä hänet tunnetaan: vilkas ja tunteilla reagoiva poikamainen kaveri, jonka jutustelua mielellään kuulee, ja tempauksia kernaasti seurailee.

Karvaisessa rahastajassa eletään Stadin asunnoissa ja sodan evakkopaikassa hämäläisessä kartanossa. Kerronta-aika sitoo lapsuuden vaikutuksia hieman yksinkertaistaen ja yhtä kaikki sujuvasti aikuisuuteen. Nuotio havaitsee elämyksiä ja taipumuksia, jotka kiinnittyivät häneen varhain.

Preesensin käyttö tehostaa lähihavainnointia. Moni harmitonkin tottumus periytyy ja on yhä läsnä. ”Nykyäänkään, lähes 70 vuotta myöhemmin, en voi mennä nukkumaan ellen ole tarkistanut, että aamuksi on mysliä tai puurohiutaleita.”

”Pommikoneet möyryävät Helsingin yllä.” Kertojalle se palautuu vaistomaisena muistiin Lontoossa 1986, kun Cats-musikaali keskeytetään pommiuhan vuoksi. Pelosta on tullut hänelle elinikäinen kumppani. Se ei liity vain sotaan, vaan myös äkkitilanteisiin muualla ratkaisevissa muistipaikoissa; otollisissa tilanteissa esimerkiksi korkean paikan kauhulle, humalaisten ja isojen karkeiden ihmisten säikkymiselle, torjutuksi tulemisen kammolle tai koville äänille.

Kirjassa säästytään puuduttavilta sukuselvityksiltä, mutta elämäkerraksi teos on melko tyypillinen. Värikäs tavallisuus on osa sen viehätystä. Kerronta ei laajene filosofiseksi, syvene psykologiseksi tai luo laajakulmaa yhteiskuntahistoriaan. Nämä tasot ovat silti mukana.

Perspektiivi henkilö- ja ajankuvineen vaikuttaa pikkupojan maailmaa vastaavin silmin isolta. Tässä iässä moni tuntee löytöretkeilevänsä ”elämänsä kuninkaana”. Kurren muistiin merkintöjen tarkkuudesta todistavat muun muassa vanhojen autojen rekisterinumerot.

Ihmisiä ei liikaa arvostella. Usein, kuten pikkuviikarille sopii, kiinnittyy huomio heidän arvoituksellisuutensa, mikä luo yhteyksiä aistimuksiin ja teatteripersoonallisuudelle ominaiseen tunnemuistiin. Originellit piirteet liittyvät monesti hajuihin, ääniin, erikoiseen näköön. Uteliaisuudessa keskeistä on ihannoiva ja hämmästelevä kiinnostus naissukupuoleen sekä nuoruutta kohti lisääntyvä epävarmuus suhteessa minäkuvaan.

”Näyttelijän on aina ajateltava roolihenkilöään päähenkilönä, jolle muut näytelmän roolit ovat sivuhenkilöitä.”

Nuotio kirjoittaa leikeistä ja kuvitelmista, joista erityisasemaan nousee puhallinsoitin; haaveiltu trumpetti, toteutuva klarinetti, tie Sibelius-Akatemiaan.

Perheen kohtaloa sävyttää isän alamäki liike-elämässä ja alkoholin liikakäyttö. Traagiset vaiheet ovat sodasta kärsineen väen keskuudessa tavallisia. Moni Kurrelle likeinen ihminen on ajautunut itsemurhaan.

Kirja on kuitenkin enemmän valoisa ja konstailematon. Lukijan on helppo rinnastaa kerrottua omiin lapsuuskokemuksiin. Tutunoloista on isän ja äidin ja isompien ihastelu, epäily ja pelko, ensimmäiset pyörät, sarjakuvat, elokuvat, kotieläimet, koulukummajaiset, leikit, kepposet, vaatteet, kesätyöt, erilaiset kokeilut, ja tietysti tytöt. Sodasta toipuva miljöö, Helsingin olympialaiset, Eläintarhan ajot tai Stadin katuatmosfääri ratikoineen ja meri purjehtimisineen tuovat niihin tässä erityisleiman.

Innoittuneesta kerronnasta tunnistaa teatterimiehen, vaikka kirjaimellinen draamataiteeseen paneutuminen odottaa elämäkerran seuraavia osia. Nuotion merkittäviin ohjauksiin kuuluu Lars Norénin Hiljaisuus. Kyseiseen, alkoholisti-isän hallitseman perheen kuvaukseen kirjassa viitataan. ”Näytelmän tekeminen Jyväskylässä tekee kipeää mutta on rakasta.”

Savon Sanomat Facebookissa Savon Sanomat Twitterissä