Olli Sinivaaran neljännessä kokoelmassa Lokakuun päivä luonto ja luontokuvat ovat monitasoisessa liikkeessä. Ne yhdentyvät jatkumona välittömään ja monikerroksiseen lyyriseen havaintoon, eräänlaiseen lyyrisen minän itsetutkisteluun.
Aristoteleen käsite yhteisaistista sopii hyvin luonnehtimaan Sinivaaran kirjoittamisen metodia. Havainnon, aistimusten ja luontokuvien välinen yhteys sekä viime kädessä runon dynaaminen ja persoonallinen muoto antavat Sinivaaran ilmaisulle sen oman jäljittelemättömän rytminsä ja kauaskantoisen filosofisen perspektiivin.
Sinivaara on tässä mielessä meillä uuden runon persoonallisimpia, muodontajultaan kehittyneimpiä ja vaateliaimpia tekijöitä. Eeva-Liisa Mannerin ja Niilo Rauhalan runot eivät ole turhaan kokoelman mottoina. Molemmat ovat syvimmiltään painovoiman ja armon runoilijoita kuten Sinivaarakin.
Aristoteles kirjoittaa De anima -teoksessaan: Jos silmä olisi eläin, näkeminen olisi sen sielu . Sinivaaran runot vetoavatkin nimenomaan silmään ja silmän liikkeeseen, näkemiseen ja maalauksellisuuteen mutta myös yhteisaistiin , joka tekee mahdolliseksi kielen intuitiivisen ulottuvuuden rakentumisen.
Aristoteleen ilmaisu viittaa sekä elementtien fyysiseen että sielulliseen luontoon, niiden väliseen kiinteään yhteyteen ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Tämän kaltainen oletus on myös Sinivaaran runouden taustalla, materiaalia jäsentävänä filosofisena periaatteena.
Vaihtuvien värien ja kuvien maalauksellisuus on leimallinen piirre Lokakuun päivän kuvastossa. Arkaainen ja moderni luovat Sinivaaran runouteen erikoisia, kerroksellisia jännitteitä. Kieleen on koverrettu ikään kuin moderneja hieroglyfejä. Ne ovat kalliomaalauksia, menneisyydestä nousevia varjokuvia, jossa elementit etsivät ja taistelevat keskenään, ja lopulta sulautuvat toisiinsa.
Aristoteleen mukaan sielullisuus ei ole mikään ihmisen erityispiirre. Runous on aina tiennyt näistä erilaisista sielullisista laaduista ja ulottuvuuksista, toisenlaisista kielen yhdistelmistä ja muodoista. Näitä ominaisuuksia runous on tuonut esiin vaihtuvien kuvien, metaforien ja jähmeyttä kumoavien kielellisten prosessien kautta.
Sinivaaran runouden alkukuvat ovatkin kuin kielellisiä luonnonmuodostelmia.
Kokoelman teemoista modernin arkaaisuus vaatii samalla kertaa sekä sulkeutuvan että avautuvan muodon hallintaa.
Hermeettisen - sulkeutuvan, toisaalta maalauksellisen - ryöpsähtelevän kirjoittamisen tekniikat liikkuvat monissa lyyrisen ilmaisun rekistereissä yhtä aikaa. Samalla Sinivaaran runous tiedostaa koko ajan tradition vaatimukset.
Parhaimmillaan Sinivaaran lyyrillinen paatos ja poljento suorastaan sokaisevat lukijan liikkuvilla assosiaatioillaan. Poljento on niin tiheä, nopea ja arvaamaton kuin mielikuvien apokalyptinen tulva. James Joycen proosan kielellisissä alkukuvissa on jotakin samankaltaista.
...sammaleen katveet työntävät haudattuja jättipuita/ mättäiden laivueet lähtevät myrskyn selkään kuin hyönteisen selkään/ joka jaksaa kantaa koko ihmiskunnan painon, kaiken katkun/ etkä voi tietää mikä hyönteinen haluaisit olla, mikä eilen/ ja mikä huomenna, seinämien muuttumattomat piittaamattomat terät/ hankaavat puhki liian nopeita kuvia, sahaavat ääriviivoja...
Runous on olemassaolon sattumanvaraisuuden asiantuntija toisin kuin systeemiä rakentava filosofia. Kun jäljellä on vain viisaus, se ei eroa venäläisestä ruletista... Tämän teeman katveessa Sinivaaran Lokakuun päivän runot operoivat hyvin kiinnostavalla ja kiinteällä tavalla.
