Maaria Leinonen - Lähemmäs askel askeleelta

A A
26.2.2007 11:33

Maaria Leinonen Lähemmäs askel askeleelta (Kirjapaja 2007, 92 s.)

Kuopiolaisen runoilijan Maaria Leinosen uudessa kokoelmassa Lähemmäs askel askeleelta liikutaan muistoissa, lapsuudessa, luonnossa ja myös tässä päivässä ja kaupungissa. Tunnelma on hienovireinen, jopa hauras; sitten taas voimaantuva.

Ensimmäinen osasto on omistettu kohtaamisen teemalle. Leinosen ura sosiaalityöntekijänä välähtää esiin. Silloin hän näki ihmiselämän koko kirjon ja siitä jäi ikään kuin vastuun painolastia, joka yhä vaatii tulla kannetuksi, nyt runon keinoin.

"Meillä on omat kipumme, / haavamme / emmekä ole syyllisiä / kaikkiin toistemme kolhuihin. / Voimme oppia kulkemaan yhdessä / satuttamatta enää enempää. / Hoitaa toistemme haavoja / kysymättä, kuka ne löi."

Runoista rakentuu käsitys, että sanojen käyttö on voimavälineen käyttöä. Sanoilla voi sivaltaa tai silittää. Vaikeneminen voi olla kultaa tai kirousta. Jos ja kun suhtaudumme ystävällisesti toisiimme sekä pienissä että isoissa kohtaamisissa, maailma on ystävällisempi paikka kaikille. Niin suoraviivaista se on, ja totta.

Lapsuusrunoissa on muisteleva sävy. Lämpimiä asioita on paljon, mutta myös mieltä viiltäviä kylmiäkin kokemuksia, ovatpa ne sitten itse koettuja tai yleensä lapsen asemaan paneutuen myötäelettyjä.

Maaria Leinonen puhuu liiallista kiltistämistä vastaan, varoittaa nitistämästä lasta, joka joka tapauksessa pyrkii tuottamaan iloa vanhemmilleen. On psykologinen fakta, että lapsi kokee jopa kuormittavissa määrin olevansa vastuussa aikuisten emotionaalisista mielentiloista.

Loputtomien vaatimusten sijasta tarvitaan tyytyväisyyttä ja hyväksyntää, ja: "Olisi tapahtunut ihmeitä. / Joka kehulta pikkuinen / varttunut. Kohennut. / Olisi pian ollut kuin / Huvikummun pisamanaama, / osaava ja vahva. / Nostellut kirahveja. /Siirtänyt vuoria."

Yksi kirjan osasto on omistettu runoilijan suvun historialle aina viidensadan vuoden taakse. Esivanhemmat kamppailivat Kainuun korvissa ja joutuivat tuon tuosta idästä tulleen vainolaisen armoille.

Runoilija toteaa, että ellei aina joku olisi kuin ihmeenkaupalla jäänyt henkiin talojen hävityksistä, katovuosista, kulkutaudeista ja toinen toistaan seuranneista sodista, ei hänkään täällä olisi taustaansa tutkimassa ja siitä kirjoittamassa. Luen sukukirjaa on kiitos elämän ketjulle.

Leinosen runoissa on aina korostunut sosiaalisuus, ihminen ihmisten joukossa. Toisaalta niissä on vahva luontoyhteys. Kokeva inhimillinen subjekti väistyy, antaa tilan puille ja pensaille, maalle ja vedelle, kukille ja eläimille. Maaria Leinosen runomaailma on kaikkiyhteyden kokemista.

Helena Miettinen

Runous

Kommentoi artikkelia