Martti Häikiö - V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko

A A
4.2.2010 00:01
Kuva: WSOY:n kuva-arkisto

V.A. Koskenniemi (1885-1962) jätti jälkensä suomalaiseen kulttuuriin niin kirjailijana, toimittajana ja kriitikkona kuin professorina, rehtorina ja kirjallisuushistorioitsijana.

EILA JAATINEN

MARTTI HÄIKIÖ V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko

WSOY 2010, 2 osaa, 830 s.

Professori Martti Häikiön tiukasti dokumentoitu, laaja kaksiosainen teos kattaa viime vuosisadan suomalaisen runoilijan ja kulttuurivaikuttajan Veikko Antero Koskenniemen koko elämän ja tuotannon niin hyvin kuin uusimpien lähteiden valossa tuntuu olevan mahdollista.

Koskenniemi kuuluu niihin nimiin, jotka vähänkin kirjallisuutta ja kulttuuria seuranneet muistavat monenlaisissa rooleissa ja lukuisten kirjallisten kiistojen ja erimielisyyksien keskeltä. Samoin useat muistavat hänet runoilijana, jonka lyriikka suorastaan avasi runon portit monille sukupolville, ja joka suomennoksillaan esitteli meille eurooppalaista kirjallisuutta laajalti ja monipuolisesti.

Martti Häikiö on saanut käyttöönsä paljon uusiakin lähteitä, merkittäviä valokuva- ja kirjearkistoja. Teoksessa selostetaan huolella sekä maestron kirjalliset työt että opetustoimet, juhlapuheet sekä osallistuminen aikansa kiistoihin ja politiikkaan.

Parjattu patriarkka

"Konservatiiviksi syntynyt" Koskenniemi kirjoitti paljon isänmaallisia runoja, muun muassa Finlandian, joita eri säveltäjät käyttivät aineistonaan.

Koskenniemen työsarka oli muutoinkin harvinaisen laaja: juhlakantaatit, puheet, kattavat kirjallisuusartikkelit ja luentosarjat, Turun yliopiston professuuri ja rehtoraatti, matkat ja matkakirjallisuus, suomennostyöt, aforismien kirjoittaminen ja kokoaminen. Tuskin on monta aikuista suomalaista, joiden elämää ei olisi sivunnut jokin Koskenniemen saavutus.

Sodanjälkeisten opiskelijapolvien yhä kiivaampi patriarkan arvostelu sai sijaa muissakin yhteiskuntapiireissä, ja Koskenniemestä tuli "patamusta" fasisti, arkkikonservatiivi ja suoranainen edistyksen vihollinen.

Kommunismia hän ei koskaan sietänyt, mutta hänen arvionsa sen myöhemmistä vaikutuksista saattavat tänään häpeään radikaalisukupolven teilaukset.

Fasisti hän ei ollut, mutta jonkinasteinen poliittinen idealismi ja naiivius leimasi häntä koko elämän ajan. Hän oli henkeen ja vereen kulttuuri-ihminen. Hän pakeni antiikkiin, sen runouteen ja ajatelmiin, kun maailma musteni ympärillä.

Kritiikkiä ja teilauksia

Häikiö kirjoittaa hienovaraisesti ja jonkin verran puolustelevasti Koskenniemen ilmeisistä kirjallisistakin erehdyksistä.

Yleensä maestro pyrki olemaan tasapuolinen ja rehellinen, mutta hänelle sattui lipsahduksia niin kuin kaikille muillekin: hän teilasi poliittisista syistä tai ehkä vanhasta vihollisuudesta käsin joitakin sellaisia kirjailijoita, joita hänen olisi vaistonsa ja kokeneisuutensa avulla toki pitänyt ymmärtää.

Toisaalta Koskenniemi ei kumarrellut kuvia ja saattoi kirjoittaa hyvästä ystävästäkin arvostelevasti. Itse hän ei kuitenkaan tahtonut jaksaa, kun vastaavaa tapahtui hänelle itselleen.

Kattava elämänkuva

Teoksessa siteerataan paljon hyvän ystävän Edwin Linkomiehen kanssa käytyä kirjeenvaihtoa. Se onkin virkistävän inhimillistä ja näyttää usein kaapin päällä luimuilevan patsaan inhimilliset kasvot.

Kiistoja Maila Talvion, J. V. Lehtosen, Rafael Koskimiehen, Raoul Palmgrenin ja Anna-Maria Tallgrenin kanssa sekä eri vuosina vaihtelevia arvioita Eino Leinosta on hauska lukea.

Rakastuminen Aila Meriluotoon saa liioittelemattoman selvityksen.

Monet muut kysymykset - esimerkiksi Koskenniemen varsin paperiseksi jäänyt valinta Weimarin Kirjailijaliiton varapuheenjohtajaksi sekä runoilijan suhtautuminen natsismin oppeihin rotukysymyksestä alkaen - on Häikiö selvittänyt niin perusteellisesti kuin on tainnut.

Siteeraamalla paljon Koskenniemen omia tekstejä ja puheita sekä lukuisilla haastatteluilla syntyy hyvinkin kattava kuva pitkästä ja monipuolisesta elämästä. Koskenniemi tunsi hyvin omat heikkoutensa, taipumuksensa patetiaan, äkkinäisyytensä ja tulistumisensa, josta usein jouduttiin katumustöihin.

Vanhemmiten runoilija tunsi itsensä yksinäiseksi ja näki kirkkaasti uusien sukupolvien valtaannousun ja kirjallisen kentän valloituksen. Silti hän seurasi valppaasti ja usein tarkasti uusia kirjallisia kykyjä. Esimerkiksi Eeva-Liisa Manneria hän arvosti suuresti - mutta Pentti Saarikoskea ei.

Häikiön kirja on ajankuvana todella mielenkiintoinen teos ja suoranainen pikakertaus Suomen viime vuosisadan kulttuurielämästä: järkäle niin kuin kohteensakin, muttei lainkaan puisevaa luettavaa.

Tietokirjallisuus

Kommentoi artikkelia