WSOY 2011. 86 s. Runoudella ei ole nykyaikana hätää, koska ilmestyy Miki Liukkosen esikoisteoksen Valkoisia runoja kaltaisia kokoelmia. Ja kerrankin "kokoelma" määrittää hyvin runoteosta. Kirja muistuttaa muistivihkoa, se on monimuotoinen ja repaleinen, ilmeisen tarkoituksellisesti.
Liukkosen motto on filosofi Wittgensteinilta: "Jos leijona osaisi puhua, emme ymmärtäisi sitä." Wittgensteiniin Liukkonen viittaa runoissaan suoraan ja väärään, ja välillä tuntuu kuin lukisi Wittgensteinin ihmeellisiä muistikirjoja.
Valtavirrasta Liukkosen erottaa se, että hän viljelee huumoria. Ehkä hänellä on elämänkokemusta sen verran, ettei ole aivan totinen torvensoittaja. Esimerkiksi "Surrealistin päiväohjelma" esittelee surrealistin, jonka toimet eivät aina miellytä jokamiestä: "Mitä sukulaisetkin ajattelevat?" Sama ongelma voi olla runoilijalla.
Valkoisiin runoihin ei saa otetta, vaikka muutamia teemoja onkin. Vaikeaotteisuus on hyvä asia. Erityinen teema on "matemaattis-esteettinen runous", joka operoi "ehkä-tietoisuudella", jonka Liukkonen määrittelee näin: "ehkä-tietoisuus perustuu siihen, / ettei ole väliä osuuko olettamus oikeaan". Ehkä-tietoisuus vaikuttaisi antavan ihmiselle mahdollisuuksia elää laveammin, eikä vain pelkkää kapeaa taloudellista tietä.
Repaleisuus, humoristisuus ja otteettomuus luovat jännitteen, joka panee odottamaan valoisaa ja kenties valkoista tulevaisuutta runoilijalle. Kerrankin äly ja tunne yhdistyvät, siis "matemaattis-esteettisyys". Tällaista runoilijaa lukiessa alkaa väistämättä miettiä, mitä hän kirjoittaa kymmenen vuoden päästä. Aina ei ole niin.
