EmediateAd

MIKKO PORVALI - Vakoojakoulu. Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa.

A A
21.5.2010 0:01
Kuva: Sotamuseo

Osasto Raskin upseereita syksyllä 1941: tsaarinupseeri Hans Stieren (vas.), arkkitehti Aarne Ervi, geologi Vladi Marmo, professori Martti J. Kotilainen, majuri Reino Raski, slavisti Igor Vahros ja toimittaja Boris Karppela.

JUHANA LEPOLUOTO

MIKKO PORVALI Vakoojakoulu. Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa.

Atena 2010, 247 s. Liittoutuneiden valvontakomissio - tarkentaen Helsingin hotelli Torniin asettunut NKVD:n, GRU:n ja Smershin kovanaamainen porukka - sai tiukoista vaatimuksistaan huolimatta käyttöönsä pelkän ylimalkaisen nimiluettelon jatkosodan aikana suomalaisten puolella koulutetuista maanpettureista.

Lístassa oli vain runsaat puolensataa nimeä, vaikka Suomen pääesikunnan sotilastiedustelu oli lähettänyt vihollisen linjojen taakse parisataa koulutettua käännynnäistä.

Suomalaiset tiedustelu-upseerit suojelivat kykyjensä mukaan "kasvattilapsiaan" alueluovutukseen päättyneen torjuntakesän jälkeenkin. Vääriä henkilöpapereita valmistettiin. Pakomatkoja Ruotsiin autettiin. Arkistot tuhottiin. Äänislinnan asiamieskoulu ja osasto Raski unohdettiin. Salaisesta touhusta tuli jatkosodan historioiden alaviite, jos sitäkään.

Mikko Porvali sai tutkittavakseen Terijoella sotilaspalveluksen aloittaneen isoisänsä, Äänislinnan vakoojakoulun opettajan ja sissiluutnantin Antti Porvalin jälkeen jääneet arkistot. Sitten tarkkaa työtä tehnyt nuori sotahistorioitsija etsi kaikista mahdollisista lähteistä, myös venäläisistä muistelmista, tietoja suomalaisesta asiamiestoiminnasta.

Viimeiset salaisuudet avautuivat sen verran kuin nykyaikana enää mahdollista on. Päällisin puolin suomalaisten agenttivärväys näytti tuottaneen pelkkiä pettymyksiä, mutta kymmenet asiamiehet katosivat ilmeisesti myös Neuvostoliiton julman vastatiedustelun silmistä.

Vakoojakoulusta syntyi kirja, joka jää suomalaiseen sotahistoriaan esimerkkinä siitä, että sinnikäs tutkija kykenee löytämään uusia faktoja sieltäkin, missä tiedot on yritetty moneen kertaan tuhota.

Venäläinen koulu
Kun suomalaisten venäläisiin univormuihin puettuja, laskuvarjolla kauas pudotettuja asiamiehiä saatiin kiinni, vangitut kertoivat hengen hädässään tietenkin NKVD:n kuulustelijoille kaikki tietonsa. Sen jälkeen useimmille tuli niskalaukaus, kuten neuvostojen maassa oli tapana.

Jos toimintaan liittyi epäonnistumisia, vastapuoli piti vakoojien tuottamaa vaaraa vakavana. Porvali kertoo yksityiskohtaisesti, miten Neuvosto-Karjalan vastavakoilu päätti tuhota agenttikoulun voimakkaalla partiohyökkäyksellä, joka ei lopulta onnistunut. Koulun paikkaa kuitenkin muutettiin.

Operaatiossa välähtää näkyviin myös Lavrenti Berijan suosikkimurhamiehen, kenraali Pavel Sudoplatovin nimi: suomalaisuhkaa käsiteltiin siis hyvin korkealla tasolla.

Kirjava joukko
Lopulta yliluutnantiksi ylennetty Antti Porvali sopi tiedustelijoiden kielitaitoiseksi kouluttajaksi Terijoki-kokemustensa jäljiltä. Mukana oli myös omia inkeriläis- ja venäläissyntyisiä suomalaisupseereja, joukossa sellaisiakin taitureita kuin myöhempi "geologinero" Vladi Marmo.

Tiedustelijoiksi haluttiin värvätä Josif Stalinin diktatuuria vastustaneita venäläisiä ja vähemmistökansallisuuksien poikia.

Suomalaiseen sissikouluttajien ja huoltajien joukkoon mahtui monenlaisia ihmisiä, joista kenties hämmästyttävin nimi oli Voitto Eloranta nuorempi, niin sanotun Kuusisen klubin Venäjän sisällissodan aikaisista murhista syytetyn ja tuomitun saman nimisen punaisen kansakoulunopettajan poika.

Hänen telotettu äitinsä, Elviira Willman, oli ennen ensimmäistä maailmansotaa maineikas suomalainen näytelmäkirjailija.

Tasokas opinahjo
Agenttikoulu oli, opettajiensa taidot huomioon ottaen, kaiketi tasokkaimpia venäläisiä oppilaitoksiamme kautta aikojen. Koulutus tapahtui venäjäksi ja illalla soivat idän haikeat laulut.

Toiminnan heikkoihin tuloksiin vaikutti ilmeisesti myös Akateemisen Karjala-seuran edustajien poliittinen yksioikoisuus: heimoaatteen upseereihin vaikutuksen tehnyt kylänvanhin Mitro Pilvehinen sai suomalaisia kunniamerkkejä, suojeli desantteja ja meni täydestä pitkään. Kaksoisagentin ura päättyi Smershin luotiin.

Nämä tapaukset eivät varmaankaan jääneet agenttikoulun lähipiiriin. Isävainajani, aikoinaan Terijoen JP 1:ssä palvellut sotilas, toimi haavoituttuaan ja sairastuttuaan kansakoulunopettajana Prääsässä. Kun lähtökäsky tuli, opettaja tapasi koulunsa ylimmän luokan pojat murrokselta punaisen armeijan suikat päässä ja konepistoolit kätösissä.

Laillista sotaa?
Agenttikouluttajan pojanpoika puntaroi vetävässä kirjassaan myös salaisen sodan laillisuutta. Liittyessään Geneven ja Haagin sopijamaihin Suomen tasavalta oli luvannut noudattaa sodankäynnin kansainvälisiä sääntöjä.

Sotavankien käännyttäminen ja pudottaminen asiamiehinä väärässä asepuvussa vihollisen rintamien taakse ei ollut sopimusten mukaista puuhaa.

Tässä yhteydessä täällä muistetaan tietenkin se seikka, että Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto ei kuulunut minkään sodankäyntisopimusten hyväksyjien piiriin. NKVD:n ja GRU:n desantit liikkuivat usein suomalaisissa univormuissa ja tekivät muitakin likaisia temppuja.

Nykylukija jää ihmettelemään kaikkien osapuolten yhteistä intoa päästää vakoilijoista nirri pois napattaessa. Agentin jättäminen henkiin aiheuttaisi kaiketi vastapuolella suurempaa hämminkiä, vaikka vanki ei yhteistyöhön suostuisikaan.

No, mennyttä on tarkasteltava oman aikansa käytäntöä vasten. Mikko Porvali on joka tapauksessa tehnyt mainion, jännittävän, hyvin kirjoitetun historiakirjan.

Tietokirjallisuus

Kommentoi artikkelia