Katsot Savon Sanomien arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 30.09.2012 18:54
A A A

Mikko Uola - Petsamo 1939–1944

Mikko Uola

Petsamo 1939–1944

Minerva 2012. 600 s.

Turun yliopiston dosentin ja raumalaisen Länsi-Suomi-lehden entisen päätoimittajan Mikko Uolan urakka pohjoisten salaisuuksien selvittäjänä on tuottanut jo toisen suurikokoisen, paksun ja monipuolisesti kuvitetun Lapin perukoiden teoksen. Uola tulkitsee aiemmin tiedossa olleita lähdetietoja omaperäisellä tavalla ja on kaivanut esiin paljon piiloon jääneitä asiakirjoja, aikalaiskuvauksia ja tiedonmuruja.

Teksti tukee sitä arviota, että Petsamon nikkelillä oli jatkosodan syntyyn johtaneessa kehityksessä aiempia, yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä suurempi merkitys. Samanlaiseen johtopäätökseen näyttää päätyneen myös kolme vuosikymmentä diplomaattina palvellut muuramelainen ministeri Paavo Rantanen.

Uolan isossa kirjassa kuvataan kuormuri kuormurilta ja laiva laivalta, miten saarroksiin joutuneen, J. K. Paasikiven sanoin vain puoliksi vapaan Suomen viimeinen henkireikä maailmankauppaan ja merille tukittiin. Sitten saksalaiset vuoristojääkärit marssivat Liinahamariin käymään hyytävää sotaa säitä kestävää perivihollista vastaan vakoilijoiden urkkiessa ja partisaanien hyökkäillessä.

Niin, Paasikivi: tuo lonksuvahampainen Suomen pelastaja mainitaan Uolan kirjassa täsmälleen yhtä monta kertaa kuin edesmennyt kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Erno Paasilinna. Uola on näköjään ottanut tehtäväkseen todistaa, että satiirikko levitti vääriä tietoja ja “punaista totuutta”. Samaan syssyyn kerrotaan sitten siitäkin, miten mahdottoman hankala tyyppi 1980-luvun Petsamo-kirjojen tekijän isä oli ollut.

Näin historia muuttuu pamfletiksi, ainakin osittain.

Uolan kookkaassa teoksessa on toki paljon sellaisia asioita ja tapahtumia. jotka herättävät pohjolan menneisyydestä kiinnostuneen lukijan huomion. Muuan noista aiheista on kuukautta ennen talvisotaa paljastunut “Petsamon suuri vakoilujuttu”, joka sensuroitiin aikalaisilta sodanvaaraan vedoten.

Vakoilusta epäilty jääkärikapteeni Jalmari Pajakka kuoli Kemissä kesken kuulustelujen, kun valtiollisen poliisin kuulustelijan Sulo Auerin ase laukesi vahingossa. Uola toteaa. että myös toinen pääepäilty, vääpeli Martti Siltala “kuoli traagisesti kuulustelujen aikana”.

Lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin Pajakka, jonka alkuperäinen sukunimi oli Id, oli toiminut Sallan pienen rajavartioston pomona. Kuinka ollakaan, alueella tapahtui juuri silloin läskikapinaksi nimitetty kumousyritys, jota Id ei ollut millään tavalla vastustanut. Tämä tiedonsiru ei Petsamon sodan tekstiin kuitenkaan kuulu.

Vakoojia ja tihutyöläisiä vilahtelee Uolan Petsamon kuvauksessa tiuhaan: esittelyyn nostetaan vasta 1950-luvulla kiinni napattu, NKVD:n kapteenin arvon saanut juopotteleva suurvakooja Väinö Hiltunen.

Vakoilujuttujen pohjalla oli jonkin verran aatetta ja paljon ahneutta ja viinanhimoa. Kun kirotusta kieltolaista päästiin, Petsamon juoppojen lähin laillinen viinakauppa oli neljänsadan kilometrin päässä Rovaniemellä. Onneksi uudet aseveljet toivat mukanaan runsaasti juotavaa, vaikka punaviini ei kuulemma jätkille oikein maistunut.

Ennen suurta käännettä Petsamon ylin poliisiviranomainenkin ennätti ottaa kunnon hönöt Neuvostoliiton konsulaatin kekkereillä.

Sallan “alahuuleksi” kutsutussa kansanravintolassa Muurmannin legioonan veteraani kertoi nuorelle toimittajalle, miten maailman asiat pohjoisessa makasivat. “Vennään maalla on aina ollut suru ja nälkä, mutta votka ei ole loppunut”, hän sanoi.

Petsamon nikkelikaivoksen tuotanto saatiin käyntiin oikeastaan vasta talvisodan päätyttyä. Britannia esti saartotoimillaan nikkelin myynnin Saksaan. Kun pyhä sota bolshevismia vastaan lähti käyntiin, englantilaiset sotakoneet hyökkäsivät Petsamoon.

Uola kuvaa välirauhan aikaisia merenkulun rajoituksia suomalaisten kannalta pikkumaisena kuristuspolitiikkana. Pitkään puolueettomana pysynyt Yhdysvallatkin esiintyy tekstissä suurvaltana, jota pienten hätä ei koskettanut.

Ruotsi hankki kuitenkin Liinahamarin kautta ilmavoimilleen taistelukoneita USA:sta, ja niinhän Suomikin oli talvisodan päätyttyä tehnyt. Tosin vuoden 1941 parhaat hävittäjät, amerikkalaiset Brewsterit, koottiin eteläisessä Ruotsissa.

Kiinnostavana voi pitää myös sitä intoa, jolla Saksan Norjan valloitusta seuranneen ajan Quislingit halusivat vallata Petsamon osaksi natsien germaanista Suur-Norjaa. Aiempi Norjan hallitus oli ymmärtänyt täysin ulkoministeri Molotovin vaatimuksia.

Saksan hyökkäys Muurmanskiin ei onnistunut, ja SS-joukot ottivat köniinsa Sallassa. Petsamosta tuli “Atlantin vallin” itäisin ulkolinnake, jonka tykit Uola on luetteloinut tarkasti.

Mikko Uola kirjoittaa, että Erno Paasilinnan Petsamo-teokset palkittiin ”suomettuneen ajan henkeä heijastelleilla valtion tiedonjulkistamispalkinnolla ja Eino Leinon palkinnolla”. Sitten hän kertoo kirjailijan isästä, “katkerasta poliisista”, jonka fanaattisuus “heijastui myös seuraavaan sukupolveen”.

Erno Paasilinna oli suuri satiirikko, loistava kirjoittaja ja kuvia kumartamaton ajattelija, eikä todellakaan mikään suomettaja. Hän ei ollut poliittinen ihminen. Tiedän jonkun sanovan, että siinä kuusikymmentäluvun radikaali toista puolustaa. Niinpä niin, entinen radikaali.

Kirjailijan velimies, diplomaatti, pääjohtaja ja sosialidemokraattinen poliitikko muistutti puhelimessa, millaisen jutun Erno sai aikaan vierailtuaan Moskovassa. Hän luonnehti Leonid Brezhneviä Suomen Kuvalehdessä siihen malliin, että myrsky ei meinannut pysyä vesilasissa.

Juhana Lepoluoto

Lähetä linkki
Sähköposti

Päivän suosituimmat sisällöt

Luetuimmat 24 tuntia

Seuraa meitä myös Facebookissa
Savon Sanomat Facebookissa Savon Sanomat Twitterissä