EmediateAd

NEIL GAIMAN, ANDY KUBERT, SCOTT WILLIAMS & ALEX SINCLAIR Batman: Viimeinen Batman-tarina.

A A
11.6.2010 0:01

Supersankarisarjakuvan mestaripiirtäjiin lukeutuvan Andy Kubertin Batman jäljittelee David Mazzucchellin tyyliä.

JOKKE SAHARINEN

NEIL GAIMAN, ANDY KUBERT, SCOTT WILLIAMS & ALEX SINCLAIR Batman: Viimeinen Batman-tarina.

Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont Kustannus 2010, 128 s. Neil Gaiman (s. 1960) on sarjakuvakäsikirjoittaja, jolta on lupa odottaa mielenkiintoisia tarinoita. Hänen kynästään ovat peräisin sellaiset sarjakuvaklassikot kuin Sandman (1988-1995), Black Orchid (1988) ja Mr. Punch (1994). Palkittuna kirjailijanakin hän on kunnostautunut kuten Tähtisumua (1998), Unohdetut jumalat (2001) ja Coraline varjojen talossa (2002) todistavat.

Gaimanin stooria odotin yhtä innoissani kuin Batman lepakkosignaalia Gothamin yötaivaalle. Innostustani lisäsi se, että tekijäkaartiin oli haalittu Andy Kubert, yksi supersankarisarjakuvan parhaista piirtäjistä. Hän on legendaarisen Tarzanin, Kersantti Rockin ja Tex Willerin piirtäjän Joe Kubertin poika, joten liekö tuo nyt ihmekään.

Hienoa oli myös se, että kirja toimisi samalla kattauksena Gaimanin muihin bat-tarinoihin. Mukana olisi myös Simon Bisleyn piirtämä Musta ja valkoinen maailma -lyhäri, joka on suomeksi jo kertaalleen julkaistu vastaavan bat-kokooman (1999) ensimmäisessä osassa. Tarina on hersyvintä batmäiskettä mitä on kuunaan nähty.

Mielipuoli Alfred
Pettymys oli suuri, sillä tarina jäi harmittavan vaisuksi kokoelmaksi siipiveikkomme vaihtoehtoisista lopuista eri asianosaisten näkökulmista nähtyinä. Lopun antikliimaksi ei juurikaan paranna asiaa.

Albumin ehdoton pohjanoteeraus on Batmanin hovimestarin Alfredin tarina. Siinä Alfred väittää olleensa Jokeri, viittaviikarimme mielipuolisin vihollinen.

Gaiman on yrittänyt punoa liian monta bat-legendaa yhteen ja siksi tarina hajoaa sekametelisopaksi. Samanlainen ongelma oli aikoinaan myös Alan Mooren kirjoittamassa Teräsmiehen viimeisessä stoorissa Mitä tapahtui tulevaisuuden miehelle? ennen hahmon ja koko DC-universumin uudistamista 80-luvun puolivälissä.

Tarinan mielenkiintoisimmaksi tekijäksi nousee Andy Kubertin sarjakuvitus, joka taipuu suvereenisti eri aikakausien bat-piirtäjien tyyleihin.

Hämmästyttävin on Kissanaisen tarina, jossa Kubert onnistuu jäljittelemään David Mazzucchellin mestarillista tyyliä. Mazzucchelli antoi aikoinaan ilmeen Frank Millerin kirjoittamaan Batman: Ensimmäinen vuosi -tarinaan (1987), joka käsitteli korvakaverimme uran alkutaivalta. Se kuuluu edelleen vaikuttavimpiin aiheesta tehtyihin tarinoihin.

On vaikeaa sanoa, millainen olisi täydellinen päätöstarina lepakkoveijarille, mutta Frank Millerin Yön Ritari (1985-1986) osuu pahuksen lähelle. Ainakin minulle se on edelleen se ainoa "oikea" bat-saagan loppuhuipennus.

Batman olisi ansainnut paremman lopun 70-vuotiaalle uralleen. Hyvästä yrityksestä heltiää kuitenkin bat-asteikolla kolme lepakkoa ja yksi siipirikko.

Sarjakuva

Kommentoi artikkelia