Suom. Outi Menna. Johnny Kniga 2010. 663 s. Norjalaisen rikoskirjailijan Jo Nesbøn uusimmassa romaanissa on helvetillinen murhaväline. Sen nimi on Leopoldin omena. Jo pelkästään tämän takia Panssarisydän kylmää sydänalaa.
Kahden naisen poikkeuksellisen julma tappo sysää tapahtumat liikkeelle. Oslon poliisin väkivaltaosaston päällikön on pakko turvautua parhaaseen murhaajien jahtaajaan ja myös pahimpaan ongelmatapaukseen, siis Harry Holeen.
Valitettavasti vain Hole on edellisen kirjan Lumiukon jättämiä painajaisia paetessaan päätynyt Hongkongin oopiumiluoliin. Sieltä hänet kuitenkin kaivetaan esiin ja matka kotimaahan alkaa.
Holen tehtävänä on löytää uhreja ja murhaajaa yhdistävä tekijä. Lopulta on kysymys siitä, saavuttaako tappaja lopullisen tavoitteensa. Mutta Nesbø ei olisi Nesbø ellei hän pyörittäisi tapahtumat vielä uuteen asentoon. Tarinassa riittää yllättäviä käänteitä.
Hole joutuu itsekin murhaajan tähtäimeen. Tapaus vie hänet myös kahdesti Kongoon. Hole on tyypillisesti nahkoineen päivineen mukana tutkimusten syövereissä.
Henkilökohtaisella tasolla Holen elämä saa yhä itsetuhoisempia sävyjä. Holen alkoholismia Nesbø kuvaa raadollisesti. Vastoinkäymisten tai painajaisten väijyessä Hole turvautuu pulloon. Ryyppäämisen jälkeinen kohmelo kääntää sisuskalut nurin.
Lisää henkilökohtaista tuskaa tuo Holen isän kohtalo. Parantumattomasti sairas isä makaa sairaalavuoteessa. Elämän rajallisuus tulee näin koskettavasti esille.
Poliiseista löytyy muutamia kiinnostavia hahmoja. Holen apulainen Kaja Solness elää kovien ristiriitojen paineessa ja joutuu pahaan välikäteen. Holen virkaveli Mikael Bellman keskusrikospoliisista on häikäilemätön pyrkyri ja pahimmillaan sitkeä vastustaja. Hole on kuitenkin tottunut siihen, että kampittajia löytyy ympäriltä.
Palkittu Panssarisydän on pelottavan oloinen jännäri. Se saa lukijan miettimään muun muassa sitä, voidaanko ihminen manipuloida tappamaan. Kirja kuvaa sellaista pahuutta, jota ei toivoisi kohtaavansa. Juoni on pirullisen ovela osoitus siitä, että Nesbøn ote ei lipsu.
Kirjasta on vaikea löytää isompaa moittimista. Hiukan harmittaa se, että Nesbø on lähtenyt paisuttamaan sivumäärää reippaasti. Osin tämä johtuu siitä, että tarina rönsyilee ulkomaille asti. Samalla kerronta alkaa muistuttaa yhä enemmän kansainvälisen valtavirran rikoskirjallisuutta.
