EmediateAd

Pascal Mercier - Yöjuna Lissaboniin

25.7.2010 0:01 Saija Räsänen

PASCAL MERCIER Yöjuna Lissaboniin

Suom. Raija Nylander. Tammi 2010, 610 s. Nykyihmisellä on vaikeaa. Valinnan mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen on niin paljon, että viimeisen pysäkin lähestyessä väkisinkin miettii, olisiko sittenkin pitänyt hypätä vastakkaiseen suuntaan kaartavaan junaan.

Taiteilijanimeä Pascal Mercier käyttävän Peter Bierin kolmas romaani Yöjuna Lissaboniin on menestynyt Keski-Euroopassa, ja nyt Tammi on hyväksynyt sen keltaiseen kirjastoonsa. Romaanissa näennäisen onnellista, mutta jähmettynyttä arkea elävä latinanopettaja Raimund Gregorius törmää sillalla itsemurhaa hautovaan naiseen ja saa tämän katoamisesta sytykkeen hylätä kuolleiden kielten opettamisen. Vanha herra hyppää Lissabonin junaan ja sieppaa antikvariaatista matkaoppaaksi portugalilaisen lääkärin Amadeu de Pradon kirjoittaman filosofisen opuksen.

Matkallaan Gregorius kohtaa itsensä kiertotietä tuntemattoman ihmisen elämäntarinan kautta. Vähitellen hän uskaltaa esittää itselleen kysymyksiä, jotka Prado on tallentanut kellastuneille sivuille: Kuka minä olen? Voiko toista ihmistä tuntea? Olenko se, jona muut minut näkevät? Haurastuvan ruumiin ja avautuvan mielen vastinpari haluaa kokea kuukaudessa sen, mikä on jäänyt kokematta parin viimeisen vuosikymmenen aikana.

Mercierin romaanin metaforat ovat harkittuja, mutta paikoin kliinisen kaavamaisia. Kuinkahan monta kertaa matka ja elämä on ehditty rinnastaa toisiinsa? Väliin mahtuu tosin oivalluksiakin, kun Mercier nivoo yhteen jättiromaaninsa suuria teemoja ja pieniä motiiveja. Elämän pelko tiivistyy pelkoon sokeudesta, ja identiteettikriisin myötä entinen elämä näyttää äkkiä elämältä paksut silmälasit nenällä.

Muodoltaan hiotussa kirjassa on houkuttelevat ainekset. Harmi vain, että niiden viehätys väljähtää alkuasetelman esittelyn jälkeen. Pradon muistiinpanot, joita Gregorius junanpenkillä tavaa, muistuttavat enemmän luentoja kuin kaunokirjallisuutta.

Vissi ristiriita piilee siinä, että Gregorius, jonka olisi tarkoitus matkalla kokea ja elää, jähmettyy Pradon elämän passiiviseksi seuraajaksi. Romaani, jonka sankari haluaa rikkoa oman elämänsä rajat, syyllistyy kliseiden toistamiseen ja naiiviuteen. Teemojen ajankohtaisuutta ei voi silti kieltää. Pirstoutuva identiteetti ja yksinäisyys askarruttavat - ehkä sitten tarvitsemme tällaisen romaaniksi naamioituneen elämäntapaoppaan.

Kommentoi artikkelia