Voiko kipua ja menetystä arvioida rahassa? Miltä tuntuu, kun oma raskas suru on piilotettava itseltäänkin muiden lisäksi? Kuinka läheisyys syntyy?
Oululainen Pauliina Vanhatalo käsittelee Korvaamattomassa, neljännessä romaanissaan, tärkeitä asioita. Kerronta on tarkkanäköistä. Arimmissa kohdissa minäkertoja Aamu tuntuu pidättelevän henkeään. Kipu viiltää vielä liian syvältä ja liian kipeästi.
Työrooli, tässä tapauksessa tuomarin virka, edellyttää yksiselitteisiä vastauksia, vaikka ihmisenä kapinoisikin niitä vastaan ja kyseenalaistaisi enemmän kuin oikeastaan uskaltaa.
Teos alkaa kaukaa ja viipyillen. Aluksi arkisten havaintojen luettelointi suorastaan uuvuttaa, mutta kun Aamun sisimpiin tuntoihin päästään, ulkokohtaiselta tuntuva alkupuoli osoittautuu perustelluksi.
Aamu on aina ollut varautunut ja etäinen, hitaasti avautuva. Siksi tämä vähittäinen eteneminen, lähes millimetrityö, palkitsee lukijan, kun teoksen käännekohta on käsillä.
Surun ja vieraantuneisuuden tuntojen lisäksi Vanhatalo kuvaa uusperheen jokapäiväistä mylläkkää ja sen vaatimuksia.
Oikeuttaako oma menetys sen, että kaikkien on jatkuvasti surtava; ettei kukaan saa katsoa elämää eteenpäin, vaikka se on tässä, ympärillä, koko ajan, sekä hauraana että voimakkaana? Mitä seuraa, jos uskaltaa hyväksyä surun osaksi elämäänsä hellimättä sitä mutta myöskään sitä kieltämättä?
Aamu on aina välttänyt läheisyyttä, heittäytymistä, kokonaista läsnäoloa. Ratkaisu on ollut tietoinen ja kummunnut siitä käsityksestä, että laaja perspektiivi ja sivusta seuraaminen lieventävät kipua.
Myös toisenlainen mahdollisuus on selkeä päätös: Halusin olla keskellä enkä sivussa, tahdoin että elämä pusertuisi minusta ulos, että olisi sietämätön kipu ja yhtä suuri helpotus, täyttymys, ilo.
Kun Aamu alkaa elää omaa elämäänsä sen sijaan, että katselisi sitä vierestä, yhteys sekä elämään itseensä että toisiin ihmisiin löytyy uudelleen.
