EmediateAd

Pekka Manninen - Kiimakangas

A A
21.2.2010 0:01

REIJA PALTTALA

PEKKA MANNINEN Kiimakangas

WSOY 2010, 246 s.

Pekka Mannisen (s.1953) esikoisromaani Kiimakangas kuvaa Suomen vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä aikaa, mutta tavoittelee yhteiskunnallisen laajakulman sijaan sisäisempää tarttumapintaa.

Kiimakangas on teoksessa kartalta poistettu paikkakunta Laihian lakeuksilla.

Paikka, jota tavallaan ei ole, on myös romaanin symbolinen keskus. Se pakenee havaintoa kuin näkökentän sokea piste. Kirjan teemojen valossa siinä voi nähdä kriittisen viitteen niin sanottuun perspektiivittömien kylien likvidointiin taannoisessa Neuvostoliitossa. Sitäkö, mitä ei näytetä, ei ole, ja mitä ei ole, ei tarvita?

Alkuasetelma saa tulkinnassa pontta Kainin ja Abelin tarinasta. Veljesvihan teeman lisäksi Johanneksen ja Antin väliset ristiriidat luovat rinnastuksen sisällissodan ja yleensä vainojen sosiologispsyykkisiin mekanismeihin.

Kirjassa nuoren Johanneksen kirjoittamien runojen tuotto korjataan vääriin taskuihin. Asian todellinen laita jää auki, vaikka Antti-veli vaikuttaakin syylliseltä. Myöhemmin runoilijanalku pistää omat sormensa likoon pörssissä. Sisällissodan aikana Antin siirtyessä punaisten puolelle Johannes samaistuu valkoisiin. Molemmat oman egonsa ajomiehinä.

Suojeluskuntamentaliteetille ja sen käyttövoimille kertoja antaa huutia, sillä päähenkilö Johannes Smultter on melkoinen narri ja antisankari. Päähenkilö tosin tiedostaa naurettavuutensa myös itse. Päähenkilön itseironisen sisäisen puheen ohella kohtauksia värittää kertojan ironis-parodinen näkökulma.

Verbaliikka ja tilannekomiikka yhtyvät kirjassa herkullisesti. Esimerkistä käy kohtaus, jossa partio lähtee Kiimakankaalle ampumaan kottaraisia, koska ne laulavat valtaapitävien mukaan ihan vääriä lauluja.

Manninen tekee jossain mielessä sekä viidat että huoviset: tyylissä on paikoin Moreenin tai Veitikan oudosti nyrjähtänyttä huumoria. Katsantokulma korostaa inhimillisyyttä pimeine puolineen.

Kerronta osoittaa komiikan avulla päähenkilöiden ylemmyydentunnon katteettomuuden ja riistää siten väkivallantekijöiltä ja valtaa himoavilta näiden itsetekaistun gloorian.

Kokonaisuutena melko heittelehtivän tyylin ansioina voi pitää kielen notkeaa rikkautta ja huumorin vapauttavaa henkeä.

Teemoissa olisi ollut karsimisen varaa.

Kotimainen kaunokirjallisuus

Kommentoi artikkelia