TIMO HÄNNIKÄINEN - Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä
SAMI VAINIO
TIMO HÄNNIKÄINEN Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä
Savukeidas 2011. 280 s. Älymystön ja korkeasti koulutettujen ihmisten kannattaman hölynpölyn kritiikki on maailmanlaajuisesti jo oma lajityyppinsä. Timo Hännikäinen ei ole tässä mittakaavassa omaperäinen ajattelija, mutta hänen uusi esseekokoelmansa tuo suomalaiseen keskusteluun näköaloja, joita on täkäläisistä kulttuurisodista puuttunut.
Hännikäisen edellisen teoksen, seksuaalipoliittisen Ilman-pamfletin synnyttämä pienimuotoinen kohu johtui suomalaisen keskustelun ummehtuneesta syrjäisyydestä. Yhden kerrallisen totuuden maassa ei tunnistettu Hännikäisen mannermaista moralismia, jossa tämä seuraili ranskalaiskirjailija Michel Houellebecqin kulttuurikritiikkiä.
Houellebecqin loistavien esseeromaanien syväjuonteena on 1960-lukulaisten radikaalien arvojen matalamielisyys ja vääjäämätön konkurssi. Ilman kosketteli Houellebecqin hengessä seksuaalivallankumouksen kääntymistä tyhjäksi hedonismiksi ja darwinistiseksi saalistukseksi. Uudessa kirjassa Hännikäinen jatkaa aiheesta pohtimalla seksuaalista korrektiutta, joka ahdistaa vanhan siveellisyyden tilalla entistä tiukempana pakkopaitana.
Ihmisen viheliäisyydestä nojaa nimeään myöten toisen suuren eurooppalaisen nykykonservatiivin, Theodore Dalrymplen tuotantoon. Brittiläisen lääkäriesseistin ajatuksiin ovat aiemmin suomeksi viitanneet ainakin Timo Vihavainen ja Tommi Melender.
Romanttinen myytti Nimiesseen viheliäisyys tarkoittaa Hännikäiselle, ettei ihmisessä ole hyvää eikä pahaa ylen määrin. Pahuus ei ole ylevää eikä majesteettista vaan arkista ja banaalia, kuten jo Hannah Arendt totesi natsismista, jota Hännikäinen käsittelee Jonathan Littellin nykyklassikon Hyväntahtoisten kautta.
Älymystön raskain historiallinen ja toistuva virhe on kuitenkin ihmisen näkeminen olemukseltaan hyvänä. Rousseausta Jonathan Gloveriin romantiikan perinne on vakuuttanut, että ihminen on luonnostaan hyvä ja lempeä, ja poikkeamat tästä johtuvat epäonnisista ulkoisista olosuhteista.
Dalrymplen - ateistisen ajattelijan - mukaan perisynti on ihmiskunnan ehkä loistavin keksintö. Kristillisen myytin mukaan ihminen syntyi vajavaisena, mutta saattoi kilvoitella kohti henkilökohtaista parannusta. Tämän korvasi romantiikan myytti, jossa ihminen syntyi luonnostaan täydellisenä, mutta turmeltui pahan yhteiskunnan vaikutuksesta.
Utopistit kautta aikojen ovat otaksuneet, että muuttamalla yhteiskunnan rakenteet myös ihmisluonto pääsee toteuttamaan enkelimäistä itseään. Aina, kun idealistit ovat päässeet toteuttamaan haaveensa tosielämässä, tuloksena on ollut helvetti maan päällä.
Hyvinvointivaltio on puolestaan totalitarismin pehmeä versio, joka vähitellen ulottaa keskusjohtoisen sosiaalisen insinööritaidon kaikille elämänalueille. Keskiluokkaa ahdistetaan ylhäältä ja alhaalta, kunnes sekin saadaan vedettyä syrjäytettyjen ja holhottavien piiriin.
Epäkorrekti vaihtoehto Poroporvarillisuutta kavahtaneen 1960-lukulaisen lukeneiston arvojen nurinkäännön seurauksena klassisista hyveistä tuli tekopyhyyttä ja rikollisista uhreja.
Johtoesseessä "Tiedostajat" Hännikäinen sivaltelee hyvää tarkoittavaa koulutettua luokkaa, joka toimii pahan välikappaleena kaikkialla länsimaissa. Eliitti ei tunnista eikä rankaise pahuutta vaan ymmärtää sitä, selittää sen rakenteista johtuvaksi, antaa sen kukoistaa ja kasvaa.
"Mielipiteesi ovat vääriä", lauloi Ultra Bra, ja viittasi taistolaisuuden jälkihehkussa juuri Hännikäisen kaltaisiin yhtenäisen älymystön luokkapettureihin. Hännikäinen tarjoaakin hyvän vastinparin vaikkapa Jarkko Tontille, jonka esseet edustavat virallisesti oikeita, poliittisesti korrekteja mielipiteitä nationalismista maahanmuuttoon.
Toisaalta siellä täällä häivähtävä kapitalismin kritiikki paljastaa Hännikäisen pettyneeksi vasemmistoälyköksi, jonka silmiltä suomut ovat tippuneet, mutta joka ei vielä ole syleillyt täysin rinnoin konservatiivista tai liberalistista aateperintöä.
