"Älä pelkää. Kertomukseni ei voi satuttaa sinua vaikka mitä olenkin tehnyt…" Toni Morrisonin Armolahja alkaa välähdyksinä pimeässä kyyristelevästä villeydestä, verestä, pahaa aavistavista ennekuvista.
Puhuja on musta orjatyttö Florens. Äitinsä hylkäämä tyttö on saanut uuden kodin Jacob Vaarkin syrjäiseltä maatilalta, jonne on kokoontunut eräänlaiseksi perheeksi orpo joukko yhteiskunnan hylkiöitä. Isäntä on Hollannissa kasvanut huutolaispoika, hänen vaimonsa Rebekka paennut Lontoon slummien kurjuutta. Tilanväkeen kuuluvat heimonsa menettänyt Lina, löytölapsi Suru sekä valkoiset pakkotyöläiset Willard ja Scully.
Eletään 1680-luvun Amerikassa. Mantereen omistuksesta taistelevat kansakunnat ja uskonnot ja ihmisiä rahdataan laivalasteittain muuttamaan neitseellinen maa harvojen hyödyksi. Tilanväen vaihtuvat puheenvuorot kartoittavat ihmisen julmaa ja turvatonta osaa tuossa uudessa, villissä maailmassa.
Orjatytön rippi Morrison maalaa häikäisevällä kullalla syntymässä olevan maailman, joka kauneudessaankin hakee muotonsa mustien ja valkoisten pakkotyöläisten kärsimyksistä. Armolahja onkin alkusoittoa Morrisonin romaanille Minun kansani, minun rakkaani, jossa revitään uudelleen auki kahdensadan vuoden vakauttama, orjuudelle rakentunut maailmanjärjestys.
Florensin rippi on kertomus hylätyksi joutumisesta. Ensin hylkää äiti ja sitten rakastettu; seppä, joka on musta mutta ei orja. Florens harppoo isännän saappailla hakemaan sepältä apua sairauden koettelemalle maatilalle, mutta menetettyään sekä saappaat että sepän rakkauden tulee tytöstä kenellekään kuulumaton, villi ja vaarallinen kuin maa, jossa hän yrittää selvitä hengissä. Ja kuten maa, kenellekään kuulumaton nainen on vapaata riistaa kaikille.
Onkin mielenkiintoista, kuinka katoliselta papilta kirjoitustaidon oppinut Florens päihittää miehet tuolla miekkaa mahtavammalla aseella. Hän kaivertaa rippinsä isäntänsä ruumista edustavan vastarakennetun talon lattioille, sanoin, joita seppä ei osaa lukea.
Yhteisön kaipuu Maaginen ja arkinen muodostavat romaanissa saumattoman liiton. Vaikuttavin hahmo on mereltä löytynyt Suru, joka outoudessaan muistuttaa Minun kansani, minun rakkaani -teoksen Rakkainta. Kummatkin vedestä nousseet hahmot ilmentävät jotain alkuvoimaista ja sanatonta, mutta siinä missä Rakkain edustaa rikotun lapsuuden kaikennielevää, tuhoavaa nälkää, koituu Surun pelastukseksi äitiys, joka eheyttää hänet elämään.
Sillä äitiydestä on kyse myös tässä Toni Morrisonin kirjassa: kaipuusta olla äiti tai saada äiti. Laajennettuna kyse on perheestä, suvusta, heimosta, kylästä - siitä, että kuuluu johonkin.
Orjuuden tragedia näyttäytyy juuri noiden siteiden väkivaltaisena katkaisuna. Florensin äiti luopuu tyttärestään pelastaakseen tämän. Orpona maailmaan heitetyn Florensin on kuitenkin mahdotonta ymmärtää saamansa lahjan suuruutta.
Toni Morrisonilla on taito tehdä satuttavista kertomuksista niin syvästi inhimillisiä, että ne kykenevät löytämään ihmismielen pimeimmistä sopukoista myös sinne kätkeytyvän toivon.
