Teos 2011. 60 s. Tomi Kontion kuudes runoteos Ilman nimeä olisit valoa yhdistelee edeltäjiensä tapaan tunneälyä, ylevää ja arkista sekä kaksois- ja kolmoismerkityksiä. Nimisäkeiden erillinen jatko taittaa valon "eteisen lampuksi".
Syventynein ja tihentynein kaksoismerkitys löytyy päivien lopusta, silloin, "kun katoaa tuuli ja jäljet / kun pusertuu nyrkkiin ja aukeaa, / kun puuskittain katoaa se mitä en kuolemakseni muista".
Heikoimmillaan kielileikittely on ajoittain vain pikkunäppärää, esimerkiksi "Ota minut / viimeistä sanaa myöten, / että kun kosken / se ei ole kuin koskisin."
Teoksen aforististyyppinen sarja huipentuu terävään paradoksiin: "Muistot tekevät meistä sen, mitä emme ole." Taitavasti Kontio nyrjäyttää fraasit sijoiltaan: miten helppoa on seistä sanojensa takana, miten vaikeaa niiden edessä! Wittgenstein-muunnelma on läsnä tässäkin teoksessa: "Mistä ei voi puhua / on huhuttava."
Kontio kirjoittaa teoksen kauneimmat runot upotustekniikalla. Näissä tapauksissa runo hahmottuu kahdella tavalla, eikä niiden sisäkkäisyys vähennä mitään kummastakaan osiosta. Sanat kirjaimellisesti lomittuvat toisiinsa. Samassa runossa rastas voi lentää soiden yli ja happopäällä on likainen rastansa myssynsä alla. Tämä on myös yksi tapa luonnon ja kaupungin rinnastamiseksi.
Yhteyttä etsimässä Kontion persoonallinen huumori näkyy erityisesti puhekielen leikkisyydessä: "Silloin oli vähemmän pilviä, pimeää / vähemmän vikaa siinä ekassa."
Huumorin keinoin runominä suhtautuu myös kliseiseen runoilijakuvaan baskereineen ja muine boheemimerkkeineen. Niihin kuuluu myös arjen mitätöiminen, jonka keinoina ovat "puberteettiset kiljahdukset ja kyberneettiset kalahdukset".
Kielen merkityksen pohtijana Kontio on ilman muuta modernistien perillinen, mutta onneksi runoista puuttuu tiukka ohjelmallisuus. Kieli on valoa ja vapautta, vaikka sen ilmaisumahdollisuuksien rajat tulevat yhtä mittaa vastaan. Tunteellisuus ja realismi voivat yhtyä. Samoin kahden ihmisen yhteys on lopultakin mahdollinen, vaikka se jäisikin sanojen tavoittamattomiin.
Ilman nimeä olisit valoa on taitava juuri siinä, että kun tunnelma uhkaa kääntyä liian sentimentaaliseksi, nopea näkökulman vaihdos, ajatusnyrjähdys, estää sen: "Unohdin rakkauden sisällesi. / Kun vilkaiset minua vihreän teesi lävitse, / muistan sinusta / miksi minä olen, miksi lipsahdin / ylimääräiselle riville."
Ihmisen ydintä ei voi vangita. Se näyttäytyy näissä runoissa liian monimuotoiseksi, liian arvaamattomaksi ja määrityksiä kaihtavaksi. Silloin jäljelle jää vain oma merkityksenanto, yritys ja liike toista kohti, vaikka toinen jäisikin tavoittamattomiin. Tämä kiehtova yhteisyyden ja erillisyyden piirileikki on siis pohjimmiltaan kielifilosofinen. Vaikka yhdistelmä on tuttu, Kontio luo siihen uutta, prismamaista valoa.
