Tammi 2011. 69 s. Jos Ville Hytösen Kuolema Euroopassa (2006) oli järisyttävää esikoisrunoutta, uusi kokoelma Karsikkopuu ulottuu syvälle lähikansojen mytologiaan ja samalla omaan myyttiseen historiaamme.
Runojen ytimen voisi tiivistää tähtien ja puiden evankeliumiksi, vaikkapa mukaelmaksi "tähdistä olet sinä tullut, puuksi sinun pitää jälleen tuleman". Hytönen kirjoittaakin: "Kaikki alkoi taivaalta kaatuneesta puusta ja kaikki loppui karsikkoon."
Hytösen kirjoitustyyli on yhdistelmä kansanrunoutta ja Paavo Haavikon oivaltavuutta. Näissä runoissa "kuunsirppi leikkaa karhun taljan, sillä kuu on valo ja talja tämä maa". Suuri tammi, käärmeen maito, seppä takomassa taivasta - kaikki nämä myytit uudistuvat Hytösen taitavassa käsittelyssä.
Haavikkoon viittaa persoonallinen huumori, vaikka riimileikittely on osittain vitsikkyydessään helponlaista ("kun pään tumman otti joku käteensä kumman"). Hytönen ei myöskään kaihda suoria viittauksia Eino Leinoon.
Karsikkopuun voima on siinä, että osioiden motot viittaavat hyperaikaamme, katkelmalliseen todellisuuteen ja nykyajan uhkiin. Ne rinnastuvat myyttiseen menneisyyteen, joka ei sekään näyttäydy onnelana. Sen kokonaisuus hengittää tarinoiden varassa.
Myytti pitää yhteisöä koossa. Myytti jatkaa sisäistä kokemusta ja pukee sen kestävään muotoon. Siksi nämä runot kutsuvat ja houkuttelevat olemaan "loitsu, hyvin / samanlainen suomalainen / loitsu".
