Katsot Savon Sanomien arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 06.04.2010 00:01

Ville Ranta - Paratiisisarja

VILLE RANTA Paratiisisarja

WSOY 2009, 72 s.

Jumalan piti olla rakkaus. Hän loi paratiisin ja sitä asuttamaan ihmisen. Ihminen, viaton olento, jota ei oltu luotu tietämään mitään hyvästä ja pahasta, joutui kokeeseen ja valitsi pahan. Rangaistukseksi tuli tieto - ja kuolema.

Luomiskertomuksessa on niin monta mieletöntä käännettä ja vastausta vaille jäävää kysymystä, että se on tarjonnut materiaalia lukuisille taiteilijoille.

Oululaispiirtäjä Ville Ranta tarttuu aiheeseen Paratiisisarja-albumissaan. Teoksen on kustantanut tällä kertaa WSOY, ei Rannan perustama Asema-kustantamo.

Ensimmäisenä lähihistorian vertailukohtana mieleen tulee Erik Wahlströmin romaani Jumala (2006). Se oli pirullinen ja ilkikurinen katsaus vanhatestamentillista uhoa puhkuvaan hahmoon, joka totisesti loi ihmisen omaksi kuvakseen. Rannan Jumala ei ole lähtökohtaisesti kostonhimoinen, vaan ennen kaikkea yksinäinen. Eikä sitä yksinäisyyttä pysty koko luomakuntakaan lievittämään.

Wahlströmin ja Rannan jumalhahmoilla on kuitenkin paljon yhteistä. Kun Paratiisisarjan Adam kysyy, eikö Jumala olekaan rakkaus, tämä vastaa hyytävästi hepreankielisellä nimellään: Minä olen mikä minä olen.

Tarinan maailma mielettömine sääntöineen tuo mieleen totalitarismin, johon viitataan kuvallisestikin - tai sitten nykypäivän markkinatalouden. Kärjistetyimmin tämä näkyy Kuoleman mehevässä hahmossa. Jumala on ulkoistanut likaisimman homman viikatemiehelle, jolla ei ole vaikeuksia ottaa työtään vain työnä.

Ranta tarjoaa jatkuvasti blogissaan viiltävän upeita tuokiokuvia. Hänen Oulun seurakunnille kirjoittamansa sarjakuvat ovat tarjonneet kaivatun uuden näkökulman kirkolliseen keskusteluun. Mutta Paratiisisarjan jälkeen olo oli hitusen pettynyt: tässäkö tämä nyt oli?

Ehkä se oli tarkoituskin. Jos joskus kykenisimme ymmärtämään, mikä oli pohjimmainen syy paratiisista karkotukseen, putoaisi syntiinlankeemuksen tarina ehkä vain kertomukseksi muiden joukkoon.

Tämän tarinan viimeinen sanoma on selkeä. Lähimmäksi paratiisia pääsee sen lähimmän ihmisen kanssa. Sen, joka saa unohtamaan Jumalan.