Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Gummerus 2012. 194 s.
Venäjällä syntynyt ja sieltä parikymppisenä vallankumousta perheineen paennut Vladimir Nabokov (1899-1977) tunnetaan parhaiten puolen vuosisadan takaisesta kohukirjasta Lolita. Vuonna 1933 ilmestynyt Naurua pimeässä on jäänyt osin Lolitan varjoon. Ehkä syy on samankaltaisen tematiikan: myös 1930-luvun varhaistuotannon rakkausdraamassa käsitellään vanhenevan miehen suhdetta nuoreen tyttöön.
Vasta nyt suomeksi ilmestynyt Naurua pimeässä osoittaa, että Nabokov oli Nabokov jo parikymmentä vuotta ennen Lolitaa. Tarkoitan nimenomaan kirjailijan jäljittelemätöntä ja tarkkaa ihmiskuvausta, loisteliasta kielenkäyttöä. Tietyssä mielessä juuri Nabokov on se mestari, joka palauttaa dostojevskiläisen syvältä luotaavan henkilökuvauksen venäläiseen 1900-luvun emigranttiproosaan.
Totta kyllä, Nabokov on silti kaikessa kerronnassaan paljon kepeämpi ja myös aikaansa edellä oleva moderni romaanikirjailija. Hän ei ollut silti pelkästään luonnonlapsi vaan Cambridgen yliopistossa kirjallisuutta opiskellut ja sittemmin venäläisen kirjallisuuden professorinakin Yhdysvalloissa toiminut kielen ammattilainen.
Naurua pimeässä -romaanin päähenkilö on vakavarainen taidekriitikko Albinus, joka kuuluu berliiniläiseen kulttuurieliittiin.
Yhtäkkiä tämä reilusti keski-ikäinen ja perheellinen mies rakastuu päätä pahkaa huikentelevaan alle kaksikymppiseen Margotiin, jolla on melkoisen epämääräinen menneisyys ja vahva itsetietoisuus seksuaalisesta viehätysvoimastaan.
Kulttuurista Margot ei tajua hölkäsen pöläystä, mutta miehet hän tekee hulluiksi kevyesti keimaillen ja heitä myös hellän päättäväisesti ohjaten ja hyödyntäen. Margot on monessa mielessä Lolitaa tietoisempi viettelijätär, tätä teinityttöä jonkun vuoden vanhempikin.
Nabokov on harvinaisen iskevä ja tarkka ihmismieltä käsittelevissä sivulauseissaan eikä tunne suurta sääliä kumpaakaan päähenkilöään kohtaan. Alun alkaen on selvää, että juuri Albinuksen tie vie vain yhteen suuntaan - turmioon.
Nabokovin tyyliä on ehkä mielenkiintoista verrata vaikka Henry Milleriin. Ei siksi että, hän olisi jotenkin pornografinen - kaukana siitä - vaan siksi, että Millerin Kravun kääntöpiiri julkaistiin Pariisissa samoihin aikoihin, vuonna 1934. Yhdysvalloissahan se kiellettiin moneksi vuosikymmeneksi. Sen sijaan Vladimir Nabokovin rohkea rakkauden kieli ei 1930-luvulla sellaiseen sensurointiin johtanut. Kohua miehen ympärillä kyllä riitti varsinkin vuonna 1955 ilmestyneen Lolitan myötä.
Naurua pimeässä julkaistiin aluksi venäjäksi paljonpuhuvalla nimellä Kamera obskura. Suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari ovat käyttäneet vuonna 1938 ilmestynyttä englanninkielistä versiota Laughter in the Dark, mutta tämä ei estä nabokovilaisen virtuoosimaisen kielen ja lauseiden lumoa lainkaan.
