Kioski Rec Oli joku alkukesän ilta Helsingissä Mascotin Samettiklubilla, jossa lava on vapaa kaikille omaa musiikkiaan esittäville. Mirel Wagner, tyttö hiljaisuudesta, bluesia kuiskaavan äänen ja kitaran kanssa, pysäytti vakitissuttelijat, musabongarit ja muuten vain ajautuneet. Niiden parin biisin perusteella toivoin levyllistä. Joskus myöhemmin, varmaan lehtijutun muistuttamana, pistin Mirelin Googleen. Huomatakseni, että niin oli toivonut moni muukin.
Tässä se levy on. Sen alku, To The Bone, on kuin pimeä luola. Jossa jossain, ehkä katon halkeamasta tai rikkoutuneesta putkesta, tippuu vesi. Tip. Hiljaisuus. Tip. Vettä on hyvin vähän, se on näkymättömissä, tuskin paikannettavissa. Silti väkevästi läsnä.
Seuraavassa ollaan jo kaivolla, The Well. Sen ääreen Wagner hiipii riipivän kauniisti, kirkkaammin kuin levyllä sittemmin. Hän maalaa bluesin sielun: mitäpä muuta olisi kaivon pohjalla kuin mustaa vettä. Mutta se heijastaa kuulijaa ja taivasta yllä, joka pyyhkii varjoilla ja sokaisee säteillä. Kyselee alituiseen sielulta, mitä näet tässä juuri nyt.
Tällä kertaa todella ymmärtääkseen pitäisi kyllä kuulla. Vastaavaa ei ole kukaan Suomessa tehnyt. Saati espoolainen teinityttö, joka Mirel oli ensimmäisten biisien syntyessä. Jonkinlaisena vertailukohtana voi mainita Joose Keskitalon. Mutta Wagnerin ainekset ovat puhtaammat ja raaemmat, sitäkin terävämmät.
No sitten tulee No Death. Mirel laulaa rivejä putkeen, kiireettömästi. Tekee aikaan loven, joka uhmaa kuolemaa. Samat ajan kadotuksen keinot häilyvät Joanna Newsomenkin maailmassa, vaikka muuten ollaan eri paletilla. Ja No Hands, mikä ilo onkaan pyöräillä ilman käsiä. Tai mikä nyt vaan, ensimmäisen kerran lumo. Se salpaa ja kirkuu. Despair puolestaan on kertomus siitä kuinka alakulo tuli kylään.
Selväpiirteinen hahmo saapuu ratsastaen, mustan aallon harjalla. Siis vettä, eri yhteyksissä, aina mustana ja kalvavana. Niin myös biisissä Joe. Siinä kohtaavat bluesin peruselementit, joki ja kuolettavan raskaat synnit. Dreamissa Wagner soittaa kitaran alakielillä ja mumisee. Sanoissa soi sylki. Säkeet kutoutuvat kuin juurakko, eikä niitä tohdi lainata. Hakata irti.
Vielä yksi. The Road. Pitkään on sukellettu, tässä katsotaan ylös. Äänen sävyissä, vaikka tie johtaa syvälle syvälle pimeään ja kylmään.
Kaikki on niin synkästi kuin mahdollista, niin synkästi, ettei sitä voi todeksi uskoa ja mustasta tulee huumoria. Riveihin jää paljon ilmaa: peilin paloja, lepattavia varjoja, joihin perustuu Wagnerin hypnoottisuus.
Siinä missä ekshibitionistinen nykyisyys läväyttää ohuen intiiminsä päin näköä, Wagner pitää suurimman osan piilossa ja väläyttää vain vangittuja hetkiä, joskus vain kuulijan heijastusta. Sitä tehtiin viimeksi joskus 1980-luvulla. Ja siksi Wagner on tuntuu niin originellilta, hän pitää uteliaat otteessaan.
