EmediateAd

TAROT: Gravity of Light

  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
A A
13.3.2010 0:01 PETJA SAVOILA

Työpöydälläni lojuu Kuorosodan levy. Kannessa virnuilee muiden kuoronjohtajien joukossa nyrkkiään puiden Marco Hietala. Pujoparrasta kuoriutui Nightwish-pestin myötä koko kansan Marco, savolainen Hynynen, joka jutustelee julkisuudessa mistä vain rennolla rockarin charmilla.

Mutta se mistä kaikki sai alkunsa on heavy-yhtye nimeltä Tarot. Bändi julkaisi 1980-luvulla kaksi tiukkaa albumia ja kävi eloonjäämistaistelua läpi 1990-luvun, julkaisten kolme kokopitkää. 2000-luvulla, Marco Hietala-brändin paisuttua arvoon arvaamattomaan, alkoivat pimeyden siivetkin vihdoin saada taas tuulta allensa.

Suffer Our Pleasures (2003) oli ensimmäinen uuden Tarot-renessanssin aikana julkaistu kokopitkä. Crows Fly Black (2006) jatkoi myöhempien aikojen glooriaa tutulla vasarointi-hipelöinti -dualismilla, jossa tymäköitä Tarot-ralleja täydensivät, pahojen kielien mukaan Nightwishista hiipineet, sinfoniallisemmat tai progressiivisemmat kappaleet.

Mielenkiintoisin kysymys Tarotin kohdalla onkin, että miten haluat hevisi? Ilman turhaa lässytystä, romantiikkaa, kovin ottein ja suoraan naamalle vai pehmein kääntein, vietellen, lumoten ja melodian sylissä keinuen?

Itse olen aina pitänyt Tarotin suoraviivaisemmasta puolesta. Hietalan ääni ja bändin soundi on kuin nakutettu päälle vyöryviin heviralleihin. Progressiivisemmissa fiilistelyissä yhtyeen liikevoima tuntuu katoavan eivätkä ideat aivan kanna kappaleita maaliin asti.

Gravity of Light alkaa tiukalla paahdolla. Satan Is Dead rökittää ensitahdista alkaen, armoa ei anneta kertosäkeessä eikä lii oin sooloissa. Jylhä, keskitempoinen rymistely Hell Knows lanaa tietä tiukasti riffittelevälle rallille Rise!

Pilot of All Dreams jytisee niin komeasti, että stadionluokan äänentoistolla biisillä voisi paaluttaa perustuksia. Laahaavassa Magic and Technologyssa pallo putoaa hetkeksi. Kappaleessa ei ole oikein meininkiä eikä ideaa. Calling Down the Rain jää niin ikään hieman tyhjänpäiväiseksi.

Groovella pimeydestä nouseva Caught in the Headlights on sen sijaan levyn jälkipuoliskon parhaimmistoa. Tuikeaa riffittelyä ja mureaa urkusoundia tahdittaa Hietalan rienaava laulu. Sinfonisessa I Walk Foreverissa on kaikessa kliseisessä pateettisuudessaan jotain koukuttavaa.

Hietalan ja Tommi Salmelan kilpalaulannalla juhliva Sleep in the Dark on sangen päräyttävä menopala ennen albumin päättävää, ylipitkää ja väsynyttä progeilua Gone.

Muutaman turhimmista biiseistä karsimalla noin 50-minuuttisesta Gravity of Lightista saisi modernin heavyn klassikon, mutta ei rieska sellaisenaankaan huono ole. Ennen kaikkea kysymyshän oli siitä, että millaisena haluat hevisi.

Rock

Kommentoi artikkelia