Älä anna vanhojen haavojen olla

Aamun Koitto -lehden artikkelissani taannoin kyselin, millainen on kokemus, josta ei voi itkemättä puhua, josta ei voi herkistymättä kertoa. Entä mitä itku viestittää kokemuksen merkityksestä kertojalleen?

Kysymykset herätti silloin tällöin kuulemani ihmettely siitä, miksi evakot itkivät aina, kun kyse tuli Karjalasta.

Olisin voinut kysyä myös: Miksi evakon itku ylipäänsä herätti huomion? Miksi muut eivät automaattisesti tavoittaneet, miten syvästi traumatisoiva tuollainen kodin menetys oli ihmiselle?

Ihmisen ymmärrys on kuitenkin suppea, eikä hän todella pysty arvioimaan asioita ennen kuin se omaan kokemuspiiriin jollain tavalla tunkeutuu.

Huomasin tämän faktan esimerkiksi järjestellessämme kansanedustajia sisäilmaongelmaan herätellyttä mielenilmausta Helsinkiin keväällä 2007.

Kun lähestyimme kansanedustajia sähköpostilla, vain yksi kansanpalvelija vastasi ja kysyi, mitä hän voisi tehdä, että rakennuksista tulisi turvallisempia.

Selitys tälle poikkeukselliselle kiinnostukselle löytyi pian: Hänen kotonaan oli ollut vakava rakennevaurio ja perhettä oli sairastunut.

Tieto ja asema muuttuvatkin ihmisyyttä tukevaksi viisaudeksi vasta kokemuksen kautta.

Itku triggeröi suomalaisia, herätellen meissä ristiriitaisia ja torjuttuja tunteita. Näin on, koska tilaa itkulle ei ole ollut ja jos omaa itkuamme ei lapsuudessa kuultu.

Jos kuitenkin haluamme todella selviytyä kokemastamme traumasta eteenpäin, on meidän tulkittava vaikeiden kokemustemme merkityksiä uudelleen, myönteisemmiksi.

Tämä taas ei onnistu, ellemme kohtaa ja hyväksy kokemuksiamme ja meistä nousevia tunteita, sellaisenaan. Vihan tunne on huudettava ilmoille. Loukkaantumiset on itkettävä ja ahdistuksen annettava mennä kehosta läpi, tuntuen.

Todellinen vahvuus löytyy oman heikkouden kohtaamisen ja sen läpielämisen kautta. Itku on tie lempeään, itseä ja toista kunnioittavaan vahvuuteen.

Vaikka ihmisen osa on myös syvää luopumista, niin voimme tehdä sen menetyksen tunteet hyväksyvässä ja meitä sellaisena eheyttävässä ilmapiirissä.

Kun elämä tuo luopumisen kohdallemme, irti päästäminen helpottuu myötätuntoisessa tilassa. Voimme pitää tuota myötätuntoista, tukevaa ja ymmärtävää tilaa itsellemme ja toisillemme. Mikäpä olisi tärkeämpää kuin tarjota käsivarsi surevalle, tai luoda toivon pilkahdus vaikeassa tilanteessa olevalle, itselleen?

Kun seuraavan kerran kuulet jonkin herkistävän ja yhteisönkin jakamaa menetystraumaa välittävän laulun, kuten Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, anna tunteiden silloin vapaasti tulla. Hyväksy menetys ja itku.

Omalla tunnetyöskentelyllämme, sallimalla kaikenlaisten tunteiden itsessämme tulla ilmaistuksi eheytämme myös menneistä sukupolvista nousevat haavat.

Jonkun meistä ne, taakkasiirtymät on lopulta joka tapauksessa kohdattava. Miksi se et voisi olla sinä?

Kirjoittaja on FT, vapaa kirjoittaja, hyvinvointivalmentaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.