Aikansa alamaisia komenneltuaan diktaattorikin huomaa, että on raskasta, kun pitää aina itse päättää

Kevätretkien ja lomamatkojen peruuntuessa ilahduttavan moni perhe on löytänyt polkuja luontoon. Reissunnälkäisiä tuskin lohduttaa, mutta itse asiassa lapsen kanssa ollaan koko ajan matkalla. Kehitys on huimaa! Vauvavaiheessa tyytyväisen köröttelijän seura on varsin palkitsevaa. Entäs sitten kun lapsen sanavarastosta alkavat pulputa: ”Ei!, Haluan tuon!, Minä itse!” Pukemista tai riisumista vastustetaan koko vartalolla ja toisinaan karjumalla kuin leijona. Miksi tästä tuli näin hankalaa?

Käydäänpä egotripillä! Hyvän katsauksen siihen tarjoaa Ulf Starkin lastenkuvakirja Diktaattori. Kun diktaattorilta kysytään illalla, haluaako hän kuulla sadun, hän kyllä haluaisi. Suurimman ja parhaimman, joka kertoisi hänestä itsestään. Koska sellaista ei ole, diktaattorin on nukahdettava ilman. Viimein ennen nukahtamista hän karjaisee itselleen: ”Nuku!” Silloin hänen on tietenkin toteltava. Aikansa alamaisia komenneltuaan diktaattorikin huomaa, että on raskasta, kun pitää aina itse päättää. Tarina on osuvista osuvin kuvaus lapsen tahtovaiheesta.

Erillistyminen vanhemmista kuuluu lapsen kehitykseen noin kaksivuotiaasta lähtien. Silloin lapsen kuuluu ottaa askeleita irti äidistä tai isästä. Polttoaineeksi siihen tarvitaan oma tahto. Vanhempi on ymmällään, miksi lapsi ei tottele häntä mutta on mummolassa kuin enkeli. Miksi kiukut tulevat vastaan päiväkodin portilla, vaikka päivä on mennyt kaikin puolin hyvin? Onko minussa joku vika? Lapsi reagoi tahtonsa kanssa voimakkaimmin juuri omiin vanhempiinsa, koska hän käy läpi irtautumista nimenomaan heistä.

Aikuinen päättää rutiineista ja arjen pelisäännöistä: milloin syödään ja mennään nukkumaan, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Kun lapsi vastustaa arjen sääntöjä ja haluaa tehdä omalla tavallaan, esimerkiksi saa raivokohtauksen kaupan karkkihyllyllä, kyse ei ole lapsen ilkeydestä tai vanhemmuuden huonoudesta. Kyse on suurten tunteiden voimasta normaalissa kehitysvaiheessa. Lapsi huutaa aikuista apuun, koska on pulassa. Hän haluaisi! Hän niin kovasti haluaisi! Tuntuu kestämättömältä, ettei voi saada sitä mitä haluaa. Pettymyksen sieto on vasta nupulla. Vaikka aikuisen pinna voi palaa, tällöin ei auta moite, uhkaaminen hylkäämisellä tai kaiken mukavan perumisella ikiajoiksi. Tunnekuohun keskellä sanat eivät toimi. Tällöin auttaa turvallinen rauhoittumispaikka, syli, kunnes olo tasoittuu ja ollaan taas tukevasti tien päällä.

Kovin kauas ei tarvitse matkustaa, jotta lapselle saadaan vahva minä. Parhaiten se vahvistuu lähellä. Kun lasta ei lytätä, vaan kehutaan onnistumisesta, rakennetaan maaperää lapsesta aikuiseksi varttuvan persoonan minuudelle. Vanhemmuus on sitova matka. ”Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina”. Matkalla tuntuu aika ajoin, että eväät loppuvat ennen seuraavaa levähdyspaikkaa. Siksi vanhemmuudessakin tarvitaan egotrippejä. Hetkiä, jolloin voi vaikka käväistä lenkkipolulla itsekseen tai nojata auringonpaisteisen koivun kylkeen, jotta jaksaa taas vastata asemalta kaikuvien kuulutusten kutsuun.

Kirjoittaja on lastenkirjaileva psykologi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.