Anteeksi vaan kauhiasti

Hyvin vähäisen harkinnan jälkeen olen päättänyt pyytää anteeksi. Teen sen ihan kaiken varalta – jo hyvissä ajoin ennen valtakunnan poliittiseksi julkkikseksi ryhtymistä. Sillä viimeistään niissä hommissa sitä olisi kuitenkin parempi katuvaiseksi heittäytyä.

Selvennykseksi teille, jotka jo hätkähditte: ei ole kansanedustajuus vielä mitenkään tukevalla pohjalla. Ei ole yhdestäkään puolueesta kyselty, eivätkä vahvatkaan kannanotot edes perhepiirissä yleensä kannatusta saa. Vankin, ja ilmeisesti ainoa, tukija on toistaiseksi Nori-koira.

Sen verran olen jo varulta linjannut, etten sano ei Salen ja Jennin linnakutsulle. Pakkoko siellä on ruokahommia päivitellä. Keskittyypi enimmäkseen juomapuoleen ja kaula-aukkojen tarkkailuun.

Elettyä ynnäilemällä huomaa, että enempi on syytä pyydellä anteeksi tekemättömyyksiään kuin tekemisiään.

Siis ihan ekana anteeksi Antti! En enää syttynyt synnytystalkoisiin.

Vaivalloista olisi ollut vaimo vaihtaa, uuden vinksauksiin opetella, tuttipulloja lämmitellä ja lattialta barbileikeistä suoristautua.

Vaikka ehkä olisimme tukkualennusta saaneet – vauva ja isä, vaippaostoksista.

Anteeksi, kun some on hiukka heikolle jäänyt.

Voi olla, etten ihan Trumpin vauhtiin twitterissä pysty, kun en ole siellä vielä aloittanutkaan. Enkä halua instaan, en snaptsättiin enkä horoskooppiin, vai oliko se periskooppi - ihan sama.

Poikanikin kertoi aikoinaan kaksikymppisen tyttöystävänsä olevan ortopedi. Hieman ihmeteltiin, että nuorena on valmistunut. Olikin kosmetologi. Ihan sama, jäsentyöläisiä molemmat - toinen pensselillä, toinen sahalla.

Ehkä hirveintä somehommissa olisi Donald Trumpin ja Kaj Kunnaksen selfie. Pitäisi olla seinän kokoinen kännykkä, että kaksi niin leveää hölöttäjää mahtuisi samaan kuvaan. Siinä olisi kuvassa tuplasti vaaraa - toinen maailman- ja toinen mielenrauhalle.

Anteeksi myös pupu!

Olen rehujasi verottanut, vaikka on se sopimus: Kun en syö sun ruokia, et sinä kakkaa mun lautaselle.

Helppo oli poikamiehenä sopimus pitää, mutta sittemmin on lipsunut. Sitä pelkän salaatinkin toivossa nälkäisenä ja kokkaustaidottomana sananvapaudestaan luopuu.

Mutta vaikeaa se on aina, sillä vanha viisaus sanoo: ”Ei voi nälkäinen tietää, miten on ylensyöneen vaikea olla”.

Anteeksi on syytä pyytää myös näytelmä- ja elokuvatouhujani.

Itse en koskaan näytellessä mustannut naamaani. Toki vain yhden kerran näytelmään pääsinkään.

Takarivissä joulunäytelmässä lauloin, kun ennen äänenmurrosta vielä kelpasin. Piti lisäksi kääntää sulaketta, että tähti syttyy. Sulake paloi, ei syttynyt tähti.

Saattoi kuitenkin mustattu naama siinä näytelmässä esiintyä. Sitä anteeksi pyydän. Ja pyytäköön vielä julkisesti anteeksi itse mustanaamakin, jos vielä elossa on, tästä itsensä tunnistaa ja varasulakkeen sytyttämän tähden muistaa.

Lopuksi pahoittelen vielä ilmeisen perverssiä elokuvamieltymystäni. Suosikkikuvani on ”Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä”. Kyllä siinä molempia alistetaan - sammakkoa matkimalla ja miehiä kaulimella hutkimalla.

Raskasta on anteeksi pyytää, mutta on se tällaisen vaatimattoman syytä tehdä. Mottoni kun on: ”Vaikka en oo täydellinen, oon paras mahdollinen”.

Kirjoittaja on (liian) pitkän linjan lehtimies.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.