Elämään leppoistaminen – Aikana, jolloin kaikkea on liikaa, etsitään sitä, mikä ennen oli arkea

Ukillani oli tapana pötkähtää tuvan penkille päiväruuan jälkeen. Se oli merkki meille lapsenlapsille, että nyt talo hiljeni hetkeksi. Mummo jätti tiskit odottamaan ja siirtyi itsekin kammarin puolelle neulomaan tai lukemaan. Me lapset kiehnäsimme mummon sylissä tai pötköttelimme itsekin hetken.

Lepohetken jälkeen kaikki palasivat taas arkisiin hommiin. Tuohon aikaan vielä elämän perusasiat olivat yksinkertaisia. Päivän täytti työ, lepo, ruokailu ja lähimmäinen. Naapuriapu oli arkea ja kuulumiset tiedettiin.

Tämä lapsuuden ruokalepomuisto palasi mieleen, kun luin artikkelia, jossa kerrottiin älyrannekkeesta, joka osaa mitata käyttäjästään suurin piirtein kaiken. Tunnistaa omat ja lähellä olevien tunteet, muistuttaa joko liikkumaan tai lepäämään. Artikkeli sai minut pohtimaan tekniikan ihmettelyn lisäksi sitä, että onko todellakin niin, että olemme vieraantumassa sekä itsestämme että arjestamme niin, että tarvitsemme laitteen ohjamaan lähes jokaista asiaa. (Ja myönnän, että itsellänikin on yksi näistä mittareista potkimassa minua liikkeelle.)

Elämän leppoistamisesta on tullut trendi ja asia, jota tavoitellaan ja josta haaveillaan. Aikana, jolloin kaikkea on liikaa, etsitään sitä, mikä ennen oli arkea; perusasiat.

Ei ole enää uutinen, että kuolinvuoteella ihmiset katuvat sitä, että tekivät liikaa töitä, ja olivat liian vähän läsnä itselleen ja läheisilleen. Ukin päiväunissa piilee hyvä oppi. Pysähtymisen taito. Hän ja aikakautensa ihmiset osasivat sen ilman älyrannekkeen muistuttamista.

Sain kouriintuntuvan opetuksen eräänlaisesta leppoistamisesta tässä syyskuussa. Olin työmatkalla Kongossa, jossa pidin muutamia koulutuspäiviä. Kongo on maa, jossa elämä ei ole leppoisaa. Ihmiset elävät pelossa ja surussa. Maassa on ollut vuosia jatkuva sisällissota, kidnappaukset, raiskaukset, riisto ja kauhu ovat arkea.

Koulutukseen tuli väkeä pitkienkin matkojen päästä, ja yllätyksekseni koulutus pääsi alkamaan lähes aikataulussa. Mutta sitten koetti ruokatauko, ja ruokaa ei kuulunut. Ruokatunti tuli ja meni, ja ruoka luvattiin pöytään muutaman minuutin päästä. Minuutit venyivät pidemmiksi. Suomalainen ei leppoistanut, vaan hermostui, koska aikataulu petti ja aikaa meni hukkaan.

Jossain kohtaa ymmärsin katsoa ympärilleni ja huomasin, että olin ainoa, jota tilanne harmitti. Muut käyttivät tilanteen hyväkseen ja vaihtoivat kuulumisia. Jokaisella oli kiljuva nälkä, mutta koska tilanteelle ei voinut mitään, siihen tyydyttiin. Maassa maan tavalla, ja siirryin tietokoneeni ääreltä harmittelemasta juttuseuraan. Itse asiassa nuo hetket olivatkin varmaan koulutuksen parasta antia – jaoimme arkeamme, olimme läsnä ja totta toisillemme.

Jäin miettimään sitä, että meillä länsimaisen oravanpyörän sankareille aika menee usein mielestämme hukkaan. Tuossa Kongossa tapahtuneessa viivästyksessä aika oli lahja, joka jaettiin. Siellä jos missä ihmiset tietävät elämän haurauden, hetkeen on tartuttava, koska huomisesta ei todellakaan tiedä.

Me katajaisen kansan kasvatit olemme kulkeneet pitkän matkan pettuleivän syönnistä tämän päivän vaurauteen. Uskaltaisin silti väittää, että meissä on vielä geeniemme muistissa rauhallisen arjen, luonnon läheisyyden ja tärkeimpien arvojen viesti.

Haitanneeko tuo sitten mitään, jos tarvitsemme jonkun rannekkeen siitä muistuttamaan, että pysähdy, katsele ympärillesi, huomaa lähellä oleva hyvä ja muista elää.

Kirjoittaja on kotoisin Lapinlahdelta, ja hän työskentelee lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fidassavaikuttamistyön asiantuntijana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.