En unohda koskaan lasiseinän taakse kasattuja hiuskiehkuroita

Palasin maanantaina kolmen viikon pituiselta interraililta. Junat kuljettivat minut ja ystäväni läpi Keski-Euroopan maiden. Kohteina olivat muun muassa entiset Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleet maat, kuten Puola ja Unkari sekä länsimaisemmat Saksa ja Itävalta.

Matkan alkuperäinen idea jalostui kuitenkin Auschwitz-Birkenausta. Olimme lukeneet maailman suurimmasta tuhoamisleiristä historian tunneilla ja nähneet siitä dokumentteja. Halusimme mennä sinne, mistä sadat tuhannet ihmiset halusivat 75 vuotta sitten pois.

Ennen keskitysleirillä vierailua tutustuimme maiden juutalaisyhteisöihin. Juutalaiskorttelit, synagogat ja museot muistuttivat meitä jatkuvasti siitä, miten eri uskontoa harjoittaneet haluttiin erotella ja leimata. Münchenin juutalaismuseo osoitti kipeällä tavalla, miten hyljeksittyjä juutalaiset olivat jo 1100-luvulla.

Universaaleja kansalaisoikeuksia rajattiin useissa kaupungeissa, joissa juutalaisyhteisö oli olemassa: synagogat hajotettiin, elinkeinotoiminta estettiin ja syrjintä ulottui jokapäiväiseen elämään. Sama tarina toistui jokaisessa maassa.

Matkalla tarttuneisiin tiedonmurusiin peilaten vierailu Auschwitzissä oli lähtemätön. Oświęcimin kaupungin viereen pystytetyt rakennukset ja sähköinen piikkilanka-aika oli jätetty mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa.

Valokuvista tuttu ”työ tekee vapaaksi” -portti toivotti tervetulleeksi kuolemaan. Isojen tiiliparakkien välissä oli hiljaista. Kuvittelin paikalle ihmiset, jotka oli raahattu, pakotettu ja kiskottu kodeistaan. Päämäärä oli heille tuntematon ja lopullinen.

Bussi kuljetti meidät vielä kauemmaksi Birkenauhun eli kakkosleirille. Alkuperäinen rautatie oli paikoillaan, mutta suurin osa rakennuksista oli hävitetty maan tasalle jälkien peittämisen toivossa.

Rautatien toisessa päässä kyyhöttivät romahtaneet rakennukset, joissa ihmisiä silmittömästi kaasutettiin hengiltä. Kun käveli Birkenaun leirin toiseen päähän, ei sisäänkäyntiä enää näkynyt.

Laaja aukio raunioineen huokui sydämettömyyttä: leiri oli järjestelmällisesti suunniteltu ja rakennettu surmaamista varten. Päässä jyskyttivät jatkuva järkytys ja epäusko siitä, millainen ihminen teki tällaista toiselle.

Reilillä meidät saavutti uutinen Savossa järjestetystä natsien kokoontumisesta. Tämä sattui samaan aikaan, kun olimme Münchenissä – kaupungissa, joka toimi aikoinaan natsiliikkeen keskuksena. Miten voi olla niin, että näkyvästi rasistista toimintaa harjoittavat ryhmät voivat kokoontua koto-Suomessa?

On mahdotonta käsittää, miten historian hirmutekoja kumarteleva ideologia voisi elää edelleen. Hiljainen hyväksyntä sallii sille liian suuren tilan 2010-luvun yhteiskunnassa.

Musertavalta tuntuu se, että ulkonäkö, uskonto tai muu ominaisuus määrittelee, miten toiseen kanssaeläjään suhtaudumme. Pelottavinta on, kun ennakkoluulot kärjistyvät aktiiviseksi toiminnaksi, jolla halutaan rikkoa toinen ihminen tai kokonainen yhteisö.

En unohda koskaan lasiseinän taakse kasattuja hiuskiehkuroita. Ne kuuluivat samanarvoisille ihmisille.

Kirjoittaja on 21-vuotias opiskelija ja kaupunginvaltuutettu Iisalmessa (vihr.).