Enkä ollut uskoa silmiäni – isäntä nousi kiiltävän vihreän moottoripyörän selästä levää hymy naamalla

Edellisessä jutussani kertoilin siitä, kuinka perheen nuoriso on saanut pyörät alleen. Mutta vähänpä tiesin siitä, että kaksipyöräisten tarina ei jää tyttären skootteriin. Elämäni on mullistunut tuon keväisen kirjoituksen jälkeen, jos ei nyt täysin, niin ainakin paljon. Ehkä eniten on joutunut oma sisäinen maailma törmäyskurssille. Miehestäni löytyi yllättäviä puolia vuosien yhdessä olon jälkeen.

Olen aina tiennyt hänen kiinnostuksensa kaikkea pärisevää ja liikkuvaa kohtaan. Nuorempana, tuttavuutemme alkuaikoina hän harrasti paljonkin autourheilua ja unelmoi moottoripyörästä. Mutta, perheen kasvettua ja arjen tempaistua erilaiseen pyöritykseen, nuo haaveet jäivät sekä puheista että unelmista – näin ainakin luulin.

Eräänä iltana olin lukemassa kirjaa, ja kuulin, että mieheni alkoi puhumaan minulle jotain jostain pyörästä. Nostin katseeni, hymähdin ja jatkoin lukemista. Hän totesi uudelleen, että on harkinnut moottoripyörän ostamista, mutta en ottanut asiaa mitenkään tosissani ja tyydyin nyökkäämään. Olimmehan sopineet jo naimisiin mentäessä, että moottoripyörää ei tule, vaan minä pidän huolta siitä, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita tulee tarpeeksi. Lähinnä syy tuohon omaan pyöräkammoon oli jo silloin pelko, että jotain pahaa tapahtuu.

Kauniina toukokuisena päivänä havahduin siihen, että joku ajoi puksuttavalla pyörällä pihalle. Enkä ollut uskoa silmiäni – isäntä nousi kiiltävän vihreän moottoripyörän selästä levää hymy naamalla. Kerrankin jäi savolainen sanattomaksi, kun ei tiennyt mitä sanoa. Yritin muistutella siitä, että naimisiin mennessä sovimme (vai oliko se minä, joka luuli sopivamme), että pyörää ei taloon tule, mutta kommentti sivutettiin nopeasti. Kun kuulemma halvalla sai, ja hyvän – ja koska unelmat on tehty toteutettaviksi.

Nyt tuota halpaa ja hyvää on sitten rassattu alkukesän illat kädet rasvassa ja nostalginen iskelmämusiikki taustalla. Vessassa haisee pitkästä aikaa pistävä korjaamokäsienpesuaineen haju, ja siitä huolimatta ovenkahvat ovat mustia. Hoitotyössä pehmentyneet kädet alkavat tummua ja kovettua – ja onnellisuus paistaa. Joku ehkä tässä kohtaa vihjailisi jotain jonkun ikäkauden villityksestä, mutta en suostu myöntämään, että olemme molemmat vauhdilla lähestymässä tuota rajapyykkiä.

Minut on lahjottu kyytiin pari kertaa. Kokemus oli pelottava ja hurja. Tunsin oloni lähinnä vaivaantuneeksi kolme kertaa kokoisessani ajopuvussa, joka suojasi kyllä sopivasti, mutta kuumotti kuin sauna heti, kun aurinkoiseen liikennevaloristeykseen piti pysähtyä. Pelkäsin, että putoan kyydistä, sillä torkahtelin pitkillä suorilla. Ihmettelin pyöräporukan yhteenkuuluvuutta, joka oli havaittavissa sekä ajaessa, mutta myös muiden pyörien viereen parkatessa. Ehkä sain myös jotain kiinni siitä vapauden riemusta, mitä näissä yhteyksissä mainostetaan.

Tämä kesä siis päristellään. Isäntä pyörällään, nuorin skootterilla, kaksi vanhinta autoilla – ja minä saan koko talon itselleni lukea tai laulaa aivan rauhassa.

Kirjoittaja on kotoisin Lapinlahdelta, ja hän työskentelee lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fidassa vaikuttamistyön asiantuntijana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.