Istuin pyörätuoliin – minusta tuli näkymätön, mykkä ja vajaaälyinen: "Voiko hänelle antaa maistiaisia?"

En ole ymmärtänyt, en tiennyt enkä olisi uskonutkaan, että pyörätuoliin jouduttuaan ihmisestä tulee näkymätön. Ja että puhekyky häviää liikuntakyvyn menettämisen myötä.

Itsenäinen ajattelukin tuntuu katoavan, kun liikkuminen muuttuu pyörien päälle.

Tällaiseen päätelmään tulin, kun jouduin itse käyttämään pyörätuolia lomareissulla tänä keväänä. Lähdin kyllä matkaan kahden kyynärsauvan kera, kun lonkkaleikkauksen jälkeen käveleminen oli vielä huteraa ja lihakset koivissa kovin olemattomat.

Perillä hotellissa oli henkilökunta kuitenkin sitä mieltä, että minun olisi mukavampi ja nopeampi liikkua pyörätuolilla.

Hotellissa oli näet oma apuväline huonosti liikkuvien asiakkaiden käyttöön, mikä sinänsä osoitti loistavaa palvelua. En ole ennen törmännyt vastaavaan, jos kohta aiemmin ei ole keppienkään kanssa tarvinnut liikkua.

Koska käyntini oli hidasta, istahdin pyörätuoliin ihan matkakumppaneidenkin mukavuuden vuoksi. Siskontyttöni Jutta joutui ”kuskiksi”

Sitten minusta tuli näkymätön, mykkä ja vajaaälyinen.

Sillä, kun menimme ravintolaan syömään, tuli tarjoilija kysymään, pystynkö kävelemään ja istumaan tuolille pöydän ääreen.

Kysymyksessä ei ollut mitään vikaa, ihan asiallinenkin se oli, mutta tarjoilija esitti kysymyksen Jutalle eikä minulle. Että ”pystyykö hän...”

Tunsin itseni ihan hölmöksi. Olin niin ällikällä lyöty, etten osannut piipittää alhaalta tuolistani mitään.

Opin sittemmin joko nousemaan seisaalleen ravintolassa ennen kuin tarjoilija ehti kysellä mitään ja toisaalta sanomaan ihan kuuluvasti ”sieltä alhaalta” mielipiteeni.

Tätä en itse tapahtumahetkellä kuullut, mutta yhdessäkin matkamuistokaupassa, jossa oli liköörien maistatusta, myyjämies oli kysynyt Jutalta, voiko hänelle antaa maistiaisia? Tarkoitti minua.

Siskontyttö oli hövelisti luvannut, että toki tätsylle saa pienet antaa.

Pyörätuoli-ihmisten mitätöinti on kuulema arkipäivää kotimaassakin.

– Useamman ihmisen joukossa ylitseni puhutaan. Tunnen itseni ylimääräiseksi ja näkymättömäksi sellaisissa tilanteissa.

– Asiaa ei kysytä minulta suoraan vaan esimerkiksi avustajalta tai taksikuskilta.

– Ihmiset eivät uskalla katsoa silmiin.

– Monesti minut ohitetaan, kun esitellään porukka.

Tämäntyyppisiä kokemuksia yläsavolaisilla, pyörätuolilla liikkuvilla ihmisillä on.

Käsityskyky ei riitä ymmärtämään tuollaista käytöstä. Ihminen on ihminen ”käveli” hän pyörien avulla tai omilla jaloillaan. Tai olipa sokea tai näkevä, kuuro tai kuuleva tai vaikka musta tai punainen.

Erilainen ihonvärikin kun riittää typerään asennevammaan.

Jopa syöpä, kuten erään syöpää sairastavan miehen kokemus osoittaa.

Hän oli käynyt vaimonsa avustamana hammaslääkärissä ja ollut vastaanoton jälkeen todella onnellinen. Miksi?

Siksi, koska ”siellä oli ihana hammaslääkäri ja hammashoitaja. He molemmat puhuivat minulle, eivätkä ohitseni vaimolleni.

Ja kaiken lisäksi he katsoivat minua suoraan silmiin”.

Kirjoittaja on entinen Iisalmen Sanomien toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.