Jokainen tarvitsee kiitosta, kunnioitusta, tunnustusta ja hyväksymistä

Oscar-patsaan saanut näyttelijä elää pidempään, osasi joku kolumnisti kertoa. En voinut lakata ajattelemasta kuinka absurdilta tilastotiede voi joskus näyttää: ihminen jolla on hallussaan tietty palkinto, elää siis useampia vuosia kuin ne “epäonnistuneet” kollegat, joiden roolisuositukset eivät olleetkaan juryn eli raadin mieleen. Rajattu määrä asiantuntijoita voi vaikuttaa muiden elämään todellakin niin konkreettisesti.

Tuntuu loogiselle että urallaan hyvin etenevä ihminen on myös hyvinvoiva. Käy järkeen että joku, joka on kenties koko elämänsä tsempannut näyttelijäkoulutuksiin hakien ja koelukuihin ryntäillen, saa viimein tunnustusta työstään, mielenkiintoisia rooleja, vähän kalliimpaa juustoa leipänsä päälle ja kenties jopa talon Hollywood Hillsiltä, eläisi onnellisempana ja jopa pidempään.

Mutta on surullista ajatella kaikkia niitä joiden elonpäivistä todellakin haukkaa leijonanosan epävarmuus, taloudelliset vaikeudet, tunne ettei kukaan ymmärrä, itsesyytökset huonosta uravalinnasta, päihdeongelmat, lista luovalla alalla työskentelevän sudenkuopista on pitkä...

Ja jos jätämme hetkeksi Hollywoodin, näyttelijäntyön tai ylipäätään minkään uran ja keskitymme vain ihmiseen. Tämä karvaton apina, joka juoksee ikivanhojen vaistojen varassa mutta ymmärtää oman tietoisuutensa olemassaolon, elämänsä väliaikaisuuden ja ajankäsitteen, elää koko elämänsä kaivaten lohduttomasti yhtä suurta asiaa: että lajitoverit näkisivät.

Minä haluan tulla nähdyksi, sanoo ihmissydän, ja saa ihmiskunnan tekemään vaikka vallan mitä tuon tarpeen varassa toimien. Me rakastamme, rakastumme, vihaamme, lyömme, huudamme ja pussaamme, harrastamme seksiä ja harrastamme motocrossia tai trumpetinsoittoa, yhtä kaikki kiteytyy niin paljon teoistamme yhteen pieneen asiaan: tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Jokainen tarvitsee kiitosta, kunnioitusta, tunnustusta, hyväksymistä. Jokaisen perustarve elämässä on pystyä viettämään aikaa toisten ihmisten seurassa pystyen olemaan täysin oma itsensä, ja jopa tuntea että en pelkästään riitä, olen oikeasti hyvä tyyppi.

Ja niin paljon kuin ajassamme puhutaankin self help -kirjallisuudesta ja ”rakasta ensin itseäsi” -mentaliteetista, että jokainen on oman onnensa seppä ja luo itse omanlaisesi elämäsi..., ei kuitenkaan pidä kieltää itseltään tarvetta ulkoiseen hyväksyntään. Älä kalastele tai vaadi, rakenna itseäsi ulkoisen hyväksynnän varaan, mutta hyväksy että tuo päähän taputusta tarvitseva pieni lapsi asuu myös sinussa.

Jokaisen tulisi riittää joskus itselle, niin ettei etsi aina kaikkea ulkopuolelta hamuten epätoivoisesti mitä vain oljenkortta joka voisi joltakulta toiselta irrota. Mutta jos se Oscarin saanut näyttelijäkin elää vähän pidempään, voisi ihan maalaisjärjellä laskeskella ilman tilastotiedeosaamista, että ihminen joka kokee onnistumisentunteita ja saa arvostusta elää tyytyväisempänä kuin se, joka jää ilman.

Yksinkertainen ja helppo harjoitus, jonka voi aloittaa läheisensä kanssa, on aloittaa kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavana, ettei puolusta itseään tai ala jakaa ehdotuksia tai suosituksia. Istua ja kuunnella, lähettää viesti ”Minä näen sinut”.

Kirjoittaja on laulaja, kansanmuusikko ja kulttuurityöntekijä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.