Kolumnisti Emilia Parviainen nauttii talviautoilusta, erityisesti vanhalla omalla menopelillään: "Sen sisällä ei todellakaan tarvitse palella"

Joulukuussa tuli ajokorttini saamisesta jo viisi vuotta. Täytyy sanoa, että ajotaidot ovat kyllä hyvin kehittyneet menneinä vuosina.

Minulla ei ollut kiire saada ajokorttia, vaikka syntymäpäivä oli jo lokakuussa. Maltoin hyvin odottaa korttia joulukuuhun. Ja toisaalta oli parempi saada kortti joulukuussa, koska opin heti ajamaan lumessa, liukkaalla ja pimeässä.

On hauska muistella, miten jännittävä silloinen inssiaamu olikaan. Ensimmäinen kerta myös inssin jälkeen muun kuin autokoulun auton ratissa tuntui aika pelottavalta. Etenkin kun oli joulukuu, pimeää ja kylmää. Ja allani oleva auto ainakin 20 vuotta vanhempi kuin mihin olin jo hieman autokoulussa tottunut.

Eikä tunnettani yhtään helpottanut se, että ennen kuin menin autokouluun, päätimme harjoitella tällä autovanhuksellani omassa pihassa hieman liikkeelle lähtöjä ja peruutuksia.

Ei tullut mitään. Onnistuin ehkä yhden kerran. Auto sammui koko ajan. Ajattelin, että tällaistako se sitten on kortinkin saamisen jälkeen. Jään tien tukkeeksi jokaiseen risteykseen.

Mutta ei, seuraavana päivänä inssistä lähdimme isäni kanssa ensimmäisen kerran yhdessä ajamaan. Pelotti, mutta auto ei sammunut kertaakaan. Kylläpä olin ylpeä!

Nyt olen ajanut samalla autovanhuksellani tuon viisi vuotta. Voisi siis sanoa, että tunnen auton kuin omat taskuni. Olen totta kai välillä ajanut myös muiden autolla ja säännöllisesti ajankin esimerkiksi mieheni autolla, mutta mikään ei vaan voita omaa autoa.

Se tunne, kun hyppää vanhalle mustalle nahkapenkille. Kääntää avaimista ja vanha moottori hyrähtää käyntiin. Vieno pakokaasun tuoksu leijailee, kuinka kotoisaa.

Oman auton tuntee läpikotaisin, sen kanssa on turvallinen olo. Tiedät, miten se käyttäytyy esimerkiksi liukkaalla. Sen kanssa uskaltaa myös lähteä tuntemattomallekin tielle.

Vaikka autoni on nyt jo 30 vuotta vanha, on se hyvän huolenpidon ja laiton ansiosta edelleen mielestäni paras ajettava auto vakautensa ja ohjattavuutensa ansiosta.

Talvisin autoni on myös yksi lämpimimmistä mitä tiedän. Uudet autot eivät lämpene niin nopeasti, koska uudet moottorit eivät tuota niin paljon lämmintä. Ne tarvitsevat kunnolla lisälämmitystä.

Vanha moottori nauttii hetken lohkolämmittimestä ja sitten se lämpenee hyvin äkkiä, ja auton sisällä ei todellakaan tarvitse palella. Vaikka olisi kolmekymmentä astetta pakkasta, se hörähtää silti käytiin ja vie perille.

Mielessäni on kuitenkin haave, että saisin lähivuosina rakkaan vanhukseni talliin hetkeksi lepäämään talven pakkasilta ja ehkä kesän helteiltäkin. Auton lepäillessäni sen voisi entisöidä rauhassa entistä kauniimmaksi kesäautoksi.

Tämä tarkoittaisi siis sitä, että tarvitsisin päivittäiseen ajoon toisen auton. Miten pärjäisin, kun allani ei olisi enää luotettava vanha ratsuni? Miten pitkään menisi luoda yhtä pitkä ja vahva luottamussuhde uuteen kulkupeliin?

Varmasti ainakin pari vuotta. Ja sen tietäisin, että mikään auto ei tule koskaan täysin korvaamaan nykyistä ajokkiani.

Kirjoittaja on iisalmelainen valokuvaaja ja autoharrastaja.