Kun esikoinen muutti pois kotoa – "Pärjääkö se?"

Noin huudahti keskimmäinen lapsi, kun kuuli, että esikoinen on muuttamassa pois kotoa. Olemme nyt muutaman kuukauden eläneet sitä tosiasiaa, että ensimmäinen lapsista lähti suureen maailmaan, kokeilemaan siipiään.

Tämä vanhin lapsista valmistui ammattiin joulun alla, ja alkoi kiivaasti etsiä töitä. Välivuosi ennen armeijaa piti täyttää jollakin muulla kuin kotona notkumisella. Työn saanti tuntui täältä Keski-Suomesta todella vaikealta, ja hän laajensi ympyröitä. Oli sitten työhakemukseen kirjoittanut, toivovansa paluuta kotikonnuilleen Savoon, ja tämä onnistuisi parhaiten töitä saamalla. Liekö se sitten savolaisen työnantajan sydämen sulattanut – ja työpaikka löytyi!

Seuratessani nuoren miehen innokasta pakkaamista ja sähkösopimuksen tekemistä uuteen asuntoonsa mietin itsekin, että pärjääkö se; varmistinko kaiken, kasvatinko kunnolla, opetinko siivoamaan vessanpöntön, entä jos avaimet unohtuu. Miten sen siskot pärjää ilman veljeä kotona, ja entä jos sille tulee koti-ikävä?

Sitten alkoi arki. WhatsAppiin alkoi kolahdella kuvia hashtagilla #aikuisuus: oman asunnon avain ruokakärryssä, kuoritut perunat odottamassa ruuan laittoa, siivouksen jälkeinen kuva olohuoneesta ja tyttökaverille tehty täytekakku. Ehkä liikuttavin kuva oli palmusunnuntaina virpomavitsoista, jotka naapurin lapset olivat tuoneet – ja samalla tyhjentäneet poikani karkkivarastot. Mitä ihmettä oli tapahtunut penskalle, joka vielä äsken hakkasi tietokonepelejä peräkammarissa!

Viestittelin Jordaniassa asuvan ystäväni kanssa, ja kerroin, että poikani muutti kotoa pois. Hän kysyi hämmentyneenä, kuinka minä ja minun sydämeni pärjää. Oivallinen kysymys! Sitten hän totesi, että olet rohkea nainen, kun annat lapsesi lähteä näin aikaisin. Siellä päin tällainen olisi aivan tavatonta. Pojat lähtevät äitinsä luota yleensä mennessään naimisiin, ja silloinkin side omaan äitiin säilyy hyvin vahvana. Äidin luo voi aina palata niin syömään kuin hakemaan ymmärrystä. Kotoa lähtö tapahtuu sitten, kun ammatti ja työpaikka ovat saatu, ja varallisuus sellainen, että perheen voi perustaa. Yleensä tämä on mahdollista vasta reilusti yli kolmikymppisenä. Toki poikkeuksiakin on.

Oppimistakin on riittänyt, monta viestiä on kulkenut välillämme siitä, miten eri väriset pyykit pestään, mistä löytyy halvimmat lautaset ja kannattaako selässä oleva luomi poistaa. Henkinen selkäranka sekä minulla että hänellä on kuitenkin kasvanut jo paljon – pärjäämme! Ja muu perhe myös on oppinut olemaan vähän eri kokoonpanolla. Toinenkin lapsista on kovasti alkanut puhumaan Savoon siirtymisestä, kun seuraava koulutusaste alkaa.

Olen miettinyt paljon sitä, miten hurjan tärkeää on, että nämä nuoret pääsevät kiinni työelämään ja aikuisen arkeen. Kiitos siitä, että siellä Savon suunnalla työllistätte myös näitä nuoria, annatte heille mahdollisuuden saada työkokemusta, oppia, erehtyä ja olla osa yhteiskuntaa. Syrjäytymisen hinta on liian kova.

Sain muuten pojaltani läksiäislahjaksi muuttopäivänä shampanjapullon – kuulemma kiitokseksi – ei paha.

Kirjoittaja on kotoisin Lapinlahdelta, ja hän työskentelee lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fidassa vaikuttamistyön asiantuntijana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.