Kun tapasin Reippaan

Taa metsien / kerä auringon vaipui kuin etsien / saturantoja oudomman maan, / saturantoja oudomman maan. / Vanamoiden ja mataran tuoksu / suvenraikas nyt yllä on haan…

En osaisi valita sopivampaa loppulaulua Varpaisjärven Ruuna Reippaasta kertovaan näytelmään. Suurmestarin loimella epilogissa peitetty hevonen saatetaan eläinten taivaaseen, viimeiselle ravikierrokselleen ”saturantoja oudompaan maahan”.

On hämmentävää ja merkitys, että esityslavan puolelta lähestyy minua kainalosauvoihin tukeutuen mustalaiskuningas Kalle Hagertin esittäjä Jussi Launonen. Hän kysyy, mitä olin pitänyt Suviserenadista; näytelmän lopusta.

Vastaan sen olleen vaikuttavan. Launosen ääni särähtää hänen ilahtuessaan vastauksesta. Tunnen itsekin liikutusta.

Ruuna Reipas -näytelmä Varpaisjärven koulusalissa kertoo yhtä paljon takavuosien Ylä-Savosta kuin Suomen kaikkien aikojen ravihevosesta. Tärkeintä tässä ei ole, että Reipas tuotti rahaa omistajalleen Aapeli Miettiselle. Eikä sekään, kuinka monta sataa lähtöä voitettiin. Kyse on jostain paljon kokonaisvaltaisemmasta.

Ajan toissapäiväisen näytännön päätyttyä Herman Joutsenen suunnitteleman pronssipatsaan äärelle kuntatalon eteen, ja lapsuuteen.

Miten toisiinsa kietoutuvia ovat lapsen ja eläimen välit. Miten juuri lapsuusmieli onkaan vaikuttanut aikuiseen silloinkin, kun Poju-nimisenä työhevosena Miettisille hankittu eläin kehittyi suurjuoksijaksi. Lahjakkuus ei riitä. Isännän ja toverin täytyy luottaa toisiinsa täysin.

Tosielämästäni muistan Aapeli Miettisen lämpöisen ja ilkikurisen olemuksen hänen arvuutellessaan, tokko te pikkupojat uskallatte näin ylivoimaista hevosta silittää tai taputtaa.

Pysyimmekin etäämmällä, mutta monesti lähestyin Ruuna Reipasta kuin villinlännen sankareiden hevosia; ylpeänä siitä, että se on, siinä, lähellä, ja mestari.

Tämä tapahtui Iisalmessa 50–60-luvuilla, kun Reipas kilpareissuillaan poikkesi kotiamme lähellä olleen puutalon pihalla Ilvolankadulla. Siellä se oli, seikkailufilmien heimoratsu, vaaleanruskea raudikko, meitä kaiken tietävillä silmillään vilkaisten – leipää, heinää, rehua… rouskuttaen. Oi, maailma.

Vaikka me vekarat olimme tottuneet säikkysormin tarjoamaan evästä omassa kotipihassamme viivähtäneille hevosille, Reippaan kohdalla emme oikein osanneet peittää arkuuttamme. Ehkä meitä vähän myös varoiteltiin.

Kun sitten kerran tuikkasin Reippaalle leivänkannikan, taisin vaistota elämän olevan enemmän kuin miltä se näyttää. Että elämässä piilee salaisuus, jota yhä tänään ja ikinä kokonaan löytämättä etsin.

Tietoisin turvin, selkä pitkänä, jalat voimakkaina, hampaat kättä hamuten ja taianomaista hirnahduskieltä puhuen Reipas saapui ”saturantoja oudommasta maasta”.

Raveja pidettiin talvisin Poroveden jäällä. Vieläkin tämä tuo mieleen vaikutelmamuiston, jossa on kesän ja talven hevosenhaju sekaisin.

Tuommoiset tunteet olivat herkässä näytelmässä. Hilkka Eskelisen teksti avaa veräjän yhteen niistä tunnemuistoista, jotka usein tulevat juuri lapsuudesta tai unista.

Jokaisella on sankarinsa. Itselleni yksi on Reipas, jonka tietäväiset silmät osaavat yhä vilkaista puoleeni – tällä elämän nopealla ja rankalla kilparadalla.

Kirjoittaja on kirjailija ja vapaa toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.