Liikuttaja, ystävä ja hiljainen terapeutti – poikkeuksellinen kevät on tehnyt minut erityisen kiitolliseksi koirista

Poikkeuksellinen kevät on tehnyt minut erityisen kiitolliseksi koirista.

Koiria pyörii arjessani nyt kolme kappaletta, joista jokainen on melkoisen erilainen.

Yksi on viisas ja hellä kultainennoutaja, joka kuitenkin halutessaan heittäytyy täysin kuuroksi. Se on minulle hyvin rakas, sillä kasvoin sen kanssa isoksi. Se on opettanut minulle paljon vastuusta ja häkellyttänyt monta kertaa empaattisuudellaan. Silloin kun on todella kurja olo, se on läsnä, painautuu syliin ja on siinä vain, kyselemättä.

On nuori ja iloinen labradorinnoutaja, jonka touhuja seuratessa ei voi tulla kuin hyvälle mielelle. Epäkoiramaista siinä on, ettei se mielellään mene pissalle, jos maa on mutainen tai sataa vettä.

Sitten on vielä virkeä villakoiravanhus, jolla on kova ääni mutta suuri sydän.

Koira-arki on joskus työlästä. Karvanlähtö on välillä mahdotonta, ja karvaa on kaikkialla, vaikka huushollia imuroisi aamuin illoin. Näin keväällä jokaisen lenkin jälkeen vatsanaluset ovat hiekkaiset ja tassut mutaiset. Joskus likaa kulkeutuu sisällekin, kun yksi koirista livahtaa vaivihkaa oven raosta ennen pesua, koska se ei pidä suihkusta. Sitten on vielä koira, jolla on tarve vahtia reviiriään ja haukkua kaikelle, mikä liikkuu. Koulutus vaatii aikaa ja usein myös lujia hermoja.

Elämä on välillä sotkuista ja meluista.

Koira valittiin vuoden liikuttajaksi. Ne ansaitsevat kyllä tittelin, sillä pakottavathan ne omistajansa liikkeelle päivittäin.

Ne ovat aina valmiita toimintaan. Minun ei tarvitse kuin vetää hiukset ponnarille ja pukea takki päälle, niin kaikki kolme ovat ympärilläni korvat höröllään ja ilme kysyvänä: ”Minne mennään?” Seinät eivät ole edes ehtineet kaatua päälle. Aina on joku, joka kaipaa touhua.

Koirat ovat niin sanottuja hiljaisia terapeutteja. Välillä kaipuuni normaalioloihin kasvaa, kun ystäviä tulee ikävä viestitellessä ja sopiessa, mitä teemme, kun viimein nähdään. Silloin on lohdullista, että jalkojeni päällä kuorsaa koira, joka on aina valmis pitämään seuraa ja tarjoamaan läheisyyttä.

Koirien kanssa oppii kärsivällisemmäksi ja välillä hidastamaan tahtia. Kun tien vieressä on oikein makea tuoksu, niin silloin pysähdytään haistelemaan eikä kiirehditä mihinkään. Siinä on aivan turha kiskoa hihnaa. Hengähdä siis hetki, ihminen.

Päivittäin ne antavat esimerkkiä siitä, että pienistäkin asioista on syytä iloita. Voi sitä ilon kellonlyömää, kun oma ihminen palaa kaupasta kotiin tai kun on ruoka-aika. Ihan parasta on, kun lenkkipolun varrelta löytyy täydellinen keppi. Koira osoittaa ilonsa niin vilpittömästi, että on vaikeaa itsekin olla hymyilemättä. Näin se muistuttaa, että on tärkeää iloita ihan pienistä arkisista tapahtumista ja onnistumisista. Etenkin tällaisena aikana.

Ennen kaikkea, pelkkä hännän heilautus, lempeä murina tai pään painaminen syliin riittää, että muistat, ettet ole yksin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.