Lomailu on taitolaji, jota minä en hallitse – Lomakyvyttömyyteni peittelisin erilaisten kulkutautien alle

Mikäpä se arjen harmaan raadannan ja tutut rutiinit somemmin katkaisee kuin viikon mittainen talviloma. Kädet innosta täristen kirjasin lomatoiveeni työaikaa kontrolloivaan ohjelmaan ja posket punakkana odotin esihenkilön hyväksyntää poissaololleni.

Viimeiset päivät ennen lomalle lähtöä pakersin uupumatta työtehvien kimpussa, kirjoittelin muistilistoja ja koetin saattaa keskeneräisyydet valmiiksi. Saa sitten lomailla rauhassa, ei paina mielessä tekemättömät asiat ja keskeydy huolen takia lomalaisen päiväuni.

Luonnollisestikin loman alkaminen on tuotava esille sosiaalisessa mediassa, siellähän kaikki virallistetaan. Pohdin erilaisten hassujen kuvien ja joutenoloon liittyvien aforismien keskellä, mikä kuvaisi parhaiten olotilaani tämän huikaisevan vapauden avautuessa eteeni. Makustelin tuntojani ja mietin miten kuvaisin tätä riemullista hetkeä, jota jokainen työmuurahainen odottaa.

Mutta mitä ihmettä: Kuplivan riemun ja loputtoman ilon sijaan tunsin väsymystä, lievää misantropiaa ja aavistuksen paniikkia. Näistä tunnetiloista ei löytynyt aforismeja tahi nokkelia sanontoja eikä kännykästä sopivaa filtteriä mielialaa kuvaavan selfien käsittelyyn.

Joutenolo ja lomailu ovat taitolaji, joita minä en hallitse. Lomaviikon aikataulutin hyvissä ajoin niin, että joka aamu on herättävä kello viisi ja nukkumaan mennään viimeistään pääuutislähetyksen jälkeen. Olisihan kammottavaa, jos työtä tukeva vuorokausirytmi haavoittuisi ja loman jälkeen en olisikaan samantien tehokas muurahainen, vaan kahvikupin ääreen nukahteleva ärisijä.

Lomaan luonnollisestikin on kuuluttava pieni reissu ja muutama arjesta poikkeava hauskuus. Jos näistä luistaa, on loma tuomittu epäonnistumaan jo etukäteistietojen perusteella.

Tiistaisena aamuna satamarakennuksessa istuu siis nainen, joka vaikuttaa nauttivat hetkestä. Hän on pukeutunut kaupunkilomaan sopivaan vaatekertaan ja istuskelee rennosti seinään nojaillen. Hän juo rauhallisesti kahvia termosmukista. Nostaa välillä katseensa kirjavasta villasukkaneuleesta haaveksien sateiselle merelle. Täydellinen illuusio nautiskelevasta lomailijasta on luotu.

Tuon maailmannaisen pinnan alla kuitenkin on tuskailija, jonka mielessä pyörivät vielä työhön liittyvät asiat. Paikoillaan pysyminen aiheuttaa piinaa ja jokainen minuutti tuntuu hukkaan heitetyltä painajaiselta. Haaveileva katse merelle on tarkemmin katsottuna tyhjä tuijotus vailla määränpäätä, kirjava villasukkaneule ainoastaan epätoivoinen yritys ankkuroida itsensä paikoillaan. Mieli on kireä kuin pikajuoksijan takareisi.

Kuuden vuorokauden mittaisen loman painuessa ehtooseensa, hiipii mieleen viha ja suuri helpotus. Viha siitä, ettei lomailu onnistunut tälläkään kertaa ja helpotus siitä, että pääse takaisin sen ääreen, missä on parhaimmillaan.

Jos vuodesta noin 45 viikkoa vietetään työyhteisössä, työpöydän ääressä ja töitä ajatellen, ei lomaan hyppääminen olekaan niin helppoa. Lomataidottomuuden myöntäminenkään ei ole helppoa, vaan ainakin itse mieluusti peittelisin tämän kyvyttömyyteni erilaisten kulkutautien alle.

Sillä onhan nyt huomattavasti tolkumman kansalaisen merkki, jos loman jälkeisen väsymyksen selvittää norolla tahi influenssalla kuin että rehellisesti myöntäisi, että ei osaa lomailla.

Kirjoittaja työskentelee Sukevan vankilalla ohjaajana ja viettää vapaa-aikansa koiralauman keskellä villasukkia neuloen.