Mallia heikkouden kohtaamiseen ei tässä kulttuurissa ole

Ihmiset, jotka eivät koskaan pyydä apua, vaan selviytyvät, tai ainakin pyrkivät selviytymään kaikesta itse. Me suomalaiset, jotka emme näytä kyyneleitämme silloin, kun meihin sattuu.

Armottomuuden taustalla löytyy kyvyttömyyttä kohdata heikkous, perfektionismista paljastuu kyvyttömyyttä sietää omaa heikkoutta. Mallia heikkouden kohtaamiseen ei tässä kulttuurissa ole, eikä lapsena siten välttämättä tukea kohdata epäonnistumista ja oppia hyväksymään itseään.

Millä tasoilla nämä olemisen mallit ihmisessä oikein lymyävät? Miten heikkoutta hyväksymättömät uskomukset ja rakenteet meissä oikein tavoittaisi? Jotta ensin voisi ne havaita, sitten todeta ja lopulta olla todetun äärellä paljaana, arvioimatta, hyväksyen asiain, itsensä tilan.

Väitän siis, että koko kulttuurimme on sairastunut vahvuuteen. Normimme vaativat inhimillisyytemme kätkemistä, ja nykyisin sen pois lääkitsemistä. Oravanpyörässä sairastuvankin on kaikin tavoin koetettava osoittaa pärjäämisensä, kelvollisuutensa.

Asian äärelle pysähtyminen, itsen tarkastelu on muutoksen alku. Riittää, että löydämme kykyä olla vaikean äärellä, katsoa kokemustamme rehellisesti. Antaen aiemmin torjutun tunteen laskeutua kehoon ja vain hengitellä tuohon tuntemukseen, tunnustellen miltä se kehossa tuntuu.

Kun sitten vähitellen alkaa huomata, miten lujasti on itseään piiskannut eteenpäin ja armottomasti vaatinut itseltään kykenemistä, on eheyttävien kyynelten aika tulla. Ne voivat virrattaa pois sen usein vuosikymmenten mittaisen paineen, jonka itsellemme olemme luoneet.

Avautuessamme näemme, miten lapsuudessa koettu tuetta jääminen, siitä syntyneet haavat ja itserakkaudettomuus on ohjannut koko elämää. Haava meissä on elänyt sisältämme ulospäin luoden olosuhteita ja elämäntilanteita ilman, että olemme sitä tiedostaneet.

Tutkinnoilla ja muilla suorituksilla olemme yrittäneet paikata sisäistä tuskaa, tilkitä hyväksynnän vaille jäämisestä syntynyttä riittämättömyyttä. Ja siihen tämä armottomuuden kulttuuri meitä opastaa. Hyvä ja kunniakas ihminen on ulkoisesti menestyvä, asemia ja arvoja saavuttava. Ei sisäisestä tilasta ole ollut niin väliä.

Kulissia se kuitenkin on. Ongelmatonta ihmistä ei ole. Se on fakta, eikä ulkoapäin taloja, autoja ja työpaikkoja katsomalla, toista todella kuulematta voi koskaan päätellä kenenkään elämästä mitään.

Ehkä onkin aika riisua kulissit ja ryhtyä ulkoisten asioiden ja muiden ihmisten sijasta tarkastelemaan sitä, kuka minä todella olen, mistä koostun, mikä on totta ja mikä ei.

Äärimmäisyyteen viety inhimillisyyden torjunta ja kieltäminen näkyy myös siinä, ettei vanhenemista hyväksytä tai ihmiskehoa leikkauksilla muokataan tiettyyn standardiin.

Kuka tuon ihmisen synnynnäistä täydellisyyttä raiskaavan standardin loi? Hän, joka hyötyy siitä taloudellisesti.

Kirjoittaja on FT, vapaa kirjoittaja, hyvinvointivalmentaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.