Me syrjäseutujen yksityisautoilijat olemme suuri uhka ilmastolle: – Haluamme itsekkäästi lisätä ostovoimaamme käymällä töissä siihen aikaan ja sellaisiin suuntiin, ettei julkinen liikenne meitä pysty palvelemaan

Kädet kohmeessa puristan auton rattia ja koetan saada pakkasen paneman autoni taittumaan parkkiruudusta pois. Ei onnistu, koska käsijarru on jäätynyt eikä toinen takarengas pyöri. Itkettää ja sapettaa. Tekisi mieli soittaa töihin ja sanoa etten pääse velvollisuuksieni ääreen, sillä sieluni oksentaa ja kenkä puristaa talven takia.

Olen kuitenkin peräkylien ja julman talven kasvatti, tiedostan sisäsyntyisesti, että minun tulee hakata oikean puolen takarenkaan keskiosaa, jolloin jumitila vapautuu. Edellisistä talvista tahi takarenkaan jumiutumisista en kuitenkaan ole sen vertaa oppinut, että olisin hankkinut autoon jonkin painavamman välineen, jolla suorittaa tehtävä.

Pohdin takapenkille pakkaamani ukulelen ja termosmukin väliltä, mutta molemmat tuovat suurta iloa talviseen aamuuni, joten kaivan peräkontin pohjalta rengasraudan. Puolen tunnin päästä olen jo iloisesti viilettämässä työmaata kohti nitisevällä ja pakkasessa napsuvalla autolla.

Tänä talvena olen oppinut ihan uusiakin asioita pakkasesta ja autoilusta. Pakkasen kivuttua mittarissa yli kolmenkymmenen, siihen auton etumaskiin on tarpeellista askarrella jonkinlainen viimasuoja. Itse askartelin sellaisen erään ruokatunnin aikana käytävämaton palasesta, jonka kiinnitin etumaskiin kangassuikaleilla. Nyt nousee moottorissa lämpötila ja lämpöä riittää välillä jopa auton sisällekin, mistä syystä ei ihan aina tarvitse ajaa pipo syvällä päässä tai takapenkin matkustajan kietoutua avaruuspeitteeseen.

Kovan pakkasen lisäksi työmatkan kestoa saattaa pidentää lumi. Tuo valkoinen tuhru, jonka takia herätyskello on laitettava soimaan tuntia aiemmin. Tai julmettu vesisade syksyllä tai keväällä. Pyyhkimet vinkuttavat mielipuolisesti tuulilasin pintaa eikä näkyvyys ole siitä huolimatta kummoinen. Maantie on vuolaasti virtaava joki, jolloin on yksityisautoilijan pysähdyttävä tienposkeen odottelemaan paikallisen kuuron väistymistä. Ei auta vaikka olisi kuinka kiirus kotiin.

Ainakin minulla tienvarteen hyytyneen auton lisäksi verenpainetta nostaa tietoisuus siitä, että autoiluun liittyvät kuluerät eivät tule missään vaiheessa pienenemään – oikeastaan päinvastoin. Me syrjäseutujen yksityisautoilijat olemme suuri uhka ilmastolle, koska itsekkäästi haluamme lisätä ostovoimaamme käymällä töissä siihen aikaan ja sellaisiin suuntiin, ettei julkinen liikenne meitä pysty palvelemaan.

Vaikka erottelemme tunnollisesti muovit ja metalliastiat sekajätteestä, ei universumin pyyhekumi poista merkintää yksityisautoilusta. Eikä pidä luulla, etteikö oma osuuteni jääkarhujen ahdinkoon polttele takaraivossa alituiseen ja johdata muissa valinnoissani eli niissä, joihin minulla on realistisesti resursseja.

Toisaalta on toivottavaa, että kehitys kehittyy ja pakon edessä meidät fossiiliautoilijat otetaan tässä prosessissa huomioon. Vaihtoehdot hermoja kiristävälle talviautoilulle ottaisin ilomielellä vastaan ja mikäli toiveita voi esittää, niin henkilökohtaisesti hyvin mieluusti kulkisin tuon vaadittavan kahdeksankymmentä kilometriä päivässä esimerkiksi päästöttömästi lentävällä matolla.

Kirjoittaja työskentelee Sukevan vankilalla ohjaajana ja viettää vapaa-aikansa koiralauman keskellä villasukkia neuloen.