Myös Mira Kokkonen panee lusikkansa mykyrokkasoppaan: "Se, että kiuruvetisistä rokkafaneista tehdään yläsavolaisen yhteistyön este, on jo täyttä kukkua"

Mykyrokka liittyy minulla kuten monella muullakin umpiyläsavolaisella läheisesti perheen ja suvun yhteisiin hetkiin. Mykyrokan syönti on sosiaalinen tapahtuma, joka kokoaa porukan kuin porukan rokkakattilan äärelle.

Samalla ollaan monen perustarpeen äärellä. Ruokaa, juomaa, yhteistä elämistä ja olemista, nähdyksi ja kuulluksi tulemista: sitä kuuluisaa yhteisöllisyyttä ja ylisukupolvisuutta. Henkistä ja ruumiillista ravintoa.

Mykyrokka oli mummoni ja ukkini ylpeys, jota rakkaudella tehtiin ja jaettiin lapsille ja lapsenlapsille.

Monesti marraskuussa kokoonnuttiin yhteen ja syötiin rokkaa. Mummolassa oli asioikseen ostettu jättimäinen kattila, jolla mykyrokkaa keitettiin. Koolla oli isovanhemmat, sisarukset, serkukset ja mahdolliset vävy- ja miniäkokelaat. Eikä kaikkien tarvinnut rokkaa syödäkään – osa söi lientä ja pottuja, osa kasviskeittoa. Tärkeää oli yhteinen hetki.

Mykyrokan keittäjä, Liisa-mummoni, ei ole kotoisin Iisalmesta, Kiuruvedeltä eikä Lapinlahdelta. Olisiko se voinut ollut sitten oikeaa rokkaa alkuunkaan?

Mummolla oli tapana kerätä hienovaraisesti kehuja kysymällä, liekö tuosta tullut minkäänlaista. Kyllä oli, ja se oli parasta rokkaa, mitä olen koskaan maistanut. Oman äitin tai mummon rokka on meille kaikille sitä parasta, ehkä jopa ainoaa ja oikeaa.

Koska mykyrokkaan liittyy meillä monella rakkaita muistoja, keskustelu mykyrokan alkuperästä herättää voimakkaita tunteita. Se on täysin luonnollista ja ymmärrettävää. Niin oikeastaan kuuluu ollakin. Siksipä keskustelupalstoilla on otettu voimakkaastikin kantaa tähän mykyrokka-keissiin. Mitäpä muuta iisalmelaistunut kotiseutuneuvos voisikaan tehdä kuin puolustaa rokan kiuruvetisyyttä? Se on hänen tehtävänsä jo ihan tittelinkin vuoksi.

Mutta se, että kiuruvetisistä rokkafaneista tehdään yläsavolaisen yhteistyön este, on jo täyttä kukkua. Toki tilanteelle, joka pääosin johtuu erään yhteistyöelimen alasajosta, on löydettävä syyllinen, ja ilmeisesti kiurukkaista saadaan hyvä syntipukki asiaan kuin asiaan.

On totta, että kiurukkaiden omanarvon tunne on vertaansa vailla, mutta se ei ole este yhteistyölle, päinvastoin. Kukapa kuuluttaisi Ylä-Savon ihmettä komeammin ja kuuluvimmin kuin kiuruvetinen? Taitaisi olla paikallaan, että istahdettaisiin porukalla yhteisen rokkakattilan äärelle.

Enpä malta olla kehumatta – sain syödä parisen viikkoa sitten mitä mainionta rokkaa mitä mainioimmassa seurassa juuri oikeanlaisen rieskan kera. Tarjolla oli henkistä ja ruumiillista ravintoa yllinkyllin.

Tunnelma oli hyvin sama kuin mummolassa aikoinaan, vaikka en verisukulainen kelläkään paikalla olleelle olekaan. Mykyrokkailulla oli myös sama tavoite kuin lapsuudessanikin: rokkaa pitää syödä niin, että naapurikin ynähtää!

Kirjoittaja on Kiuruveden kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk.) ja äidinkielen opettaja.