Omakohtainen kokemukseni vähemmistöjen syrjinnästä

Meitä minun kaltaisiani on väestöstä noin viisi prosenttia. Usein meille nauretaan, tilaamme vähätellään tai sitten kohtaamamme haasteet vain sivuutetaan tylysti. Silti meilläkin on oikeutemme. Tai ainakin pitäisi olla.

Kaikki alkoi kuvaamataidon tunnilla vuonna 1988. Sommittelin kuvaan hirven, hieman metsää ja ruohoa sekä kirkkaan taivaan. Olin tyytyväinen aikaansaannokseeni, mutta kun näytin teostani opettajalleni, hän ei vaikuttanut läheskään yhtä tyytyväiseltä kuin minä vaan passitti minut kouluterveydenhoitajan pakeille, supisi jotain tämän korvaan ja jätti piirtämäni kuvan pöydälle.

Jäin kaksin terveydenhoitajan kanssa. Ensin hän katsoi taideteostani, yhtä siihenastisen urani hienoimmista, vakavana. Sitten hän poimi mustasta salkustaan pienen kirjasen, näytti siitä minulle kuvia ja kyseli samalla, mitä minä niissä näin. Olin hyvin hämilläni ja katsoin hölmistyneenä vuoron perään kuvia ja sairaanhoitoalan ammattilaisena aina siihen hetkeen asti pitämääni naista. Hänen jatkokysymykselleen sen sijaan nauroin jo ääneen. Hän kysyi, mitä numeroita minä kuvissa näin. En mitään. Kuvissa oli vain erivärisiä pieniä palloja yhden isomman ympyrän sisällä.

Siitä päivästä lähtien tiesin, ettei minusta koskaan voisi tulla esimerkiksi sähköasentajaa eikä lentäjää. Minä onneton olin paljastunut hirvikuvaan tekemieni värivalintojen takia. Hirvi oli vihreä, kuuset ja ruoho ruskeita ja taivas violetti. Olivathan ne persoonallisia valintoja, mutta myös osoitus värisokeudestani. Tai pikemminkin värinäön heikkoudesta, sillä minun, kuten useimpien kohtalotovereittenikin, kohdalla kyse on siitä, että tiettyjen värien tietyt sävyt saattavat mennä hieman sekaisin keskenään. Tai no aika paljonkin toisinaan. Täysin värisokeat sen sijaan eivät näe ollenkaan värejä.

Uskon näkeväni joitain asioita kauniimpina kuin normaalisti näkevät. Esimerkiksi muiden mielestä tylsän siniharmaat pilvet saattavat minun silmissäni näyttää sopivassa valaistuksessa hehkuvan upeissa väreissä, pinkkeinä, purppuraisina ja violetteina.

Hyvistä puolista huolimatta minun tavoin värejä näkeville ihmisille aiheutuu myös paljon harmia, koska tarpeitamme ei vielä tänäkään päivänä osata ottaa huomioon. Hyvin usein, liian usein, monissa kartoissa, taulukoissa, diagrammeissa, nettisivuilla ja jopa veneilymerkeissä, käytetään värejä, jotka tekevät niiden tulkinnasta minulle ja noin neljännesmiljoonalle muulle suomalaiselle joko hyvin vaikeaa tai mahdotonta. Se on syrjintää.

Meitä on kouluissa, työpaikoilla, harrastuksissa, etenemässä käsikopelolla puolukkametsässä – kaikkialla. Me olemme erilaisia mutta silti yhtä arvokkaita, joten tehkää meille palvelus: ottakaa meidät huomioon. (Enkä nyt tarkoita, että meille kaikille pitäisi tuoda puolukoita. Mutta jos minulle tuotte, lupaan olla pahastumatta.)

On olemassa yksi hyvä nyrkkisääntö, jonka noudattaminen helpottaa arkeamme suuresti. Koskaan ikinä missään ei väri saisi olla ainoa tapa, jonka avulla tarvittava tieto on saatavissa.

Kirjoittaja on iisalmelainen kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.