Paras mahdollinen tapa nollata aivot työkiireiden jälkeen on lähteä poimimaan marjoja

Suo avautuu edessäni. Silmiä siristäessä pystyy erottamaan yksittäisiä keltaisia pisteitä sieltä täältä ja hymy leviää kasvoilleni. Juuri tämän takia olen ajanut kymmeniä kilometrejä kuoppaisia teitä susihukkasten maille. On marjanpoimijoiden kulta-aika.

Joinakin vuosina marjojen vuoksi on joutunut näkemään niin paljon vaivaa, että jokaiseen säilöttyyn yksilöön on ehtinyt muodostamaan jo kiintymyssuhteen.

Alkukesästä porskutellaan katsomassa hillojen kukintaa, jonkun viikon päästä raakileita ja varsinaisena satokautena aarteita poimitaan suurella rakkaudella talteen. Siinä kaatuneen kelon vierellä kasvoivat Niilo, Anselmi, Marjatta, Anneli ja sen kolme poikaa. Ne säilön pakastimen keskiosaan, jossa ne odottelevat sitä erityistä hetkeä, jolloin päätyvät ruokapöytääni.

Muutamaan otteeseen käyn kurkkimassa ja hypistelemässä pussia syksyn aikana kunnes eräänä tammikuun lopun aurinkoisena päivänä olo on sellainen, että on aika syödä nämä rakkaat ystävät edelliseltä kesältä. Pakkanen on hieman marjan makua himmentänyt, mutta keltainen väri näyttää Instagramin filtterin läpi kesäiseltä.

Tänä kesänä hilloja on ollut sen verran runsaasti tarjolla, että niitä on voinut poimia ilman sielua ja toveruutta. Jo hieman harmaantuneet ja säätilojen vaihteluissa nuhraantuneet yksilöt on voinut huoletta jättää metsään, koska oikeaoppisen kypsiä ja suuria marjoja on riittänyt.

Viikko sitten olin poimimassa hilloja ystäväni kanssa, jonka suurin pelko yksin marjastaessa eksymisen lisäksi on suohon uppoaminen. Saatuani tähtäimeen potentiaalisen poimintapaikan kuulin, kun toverini huusi jotain minulle. Kiljaisin hänelle ystävällisesti ”joojoo” ja lähdin aarteiden perään.

Kahden tunnin päästä palasin autolle, jossa kainaloita myöten vaatteensa kastellut ystävä kertoi uponneensa suohon ja koettaneensa huutaa minua apuun. Hädässä ystävä tunnetaan, mutta ei hillasuolla.

En aina ole pitänyt marjojen poimimisesta. Kyllähän äidin tekemän marjapiirakka maistui – vähän liiankin kanssa, mutta se miten marjat pakastimeen päätyivät, oli minulle herttaisen yhdentekevää. Saavutettuani omasta mielestäni itsemääräämisoikeuden, söin useita vuosia purkkiananasta tahi banaaneja, koska ne maistuivat eksoottiselta. Viime vuosina olen huomannut, että marjojen poiminta on paras mahdollinen tapa nollata aivot työkiireiden jälkeen. Ja onhan se varsin mainio tunne, kun työpäivän välipalalla kaivat keltaisia hilloja jugurtin sekaan ja samalla vähän ähiset, kun selkä on kipeä suolla tarpomisesta. Tulee hetkellisesti hyvin merkityksellinen olo.

Kirjoittaja työskentelee Sukevan vankilalla ohjaajana ja viettää vapaa-aikansa koiralauman keskellä villasukkia neuloen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.