Pehmeä on uusi musta – "Seksihelle voi jatkua sisäisesti vaikka jouluun saakka!"

Entä jos et aloittaisikaan tänä syksynä uutta jumppaa tai tekisi lupausta kuntosalikortista tai juoksuharrastuksesta? Entä jos lupaisit nauttia elämästä vähän enemmän, tehdä ihania asioita hieman useammin, jatkaa kesää vielä pari, kolme kuukautta? Kaikki se, mitä kesä meillä symbolisoi – valo, lämpö, nautinto, yhdessäolo ja yhteys –, sen voi pitää yllä jatkuvana olotilana. Seksihelle voi jatkua sisäisesti vaikka jouluun saakka!

Miksi me haluamme tiukan trimmatun kehon jota hampaita purren tavoittelemme? Miksi emme ihannoi pehmeyttä, sisäistä ja ulkoista olotilaa, joka ylistää yltäkylläisyyttä? Miksi vaadimme vähemmän kun voisimme saada enemmän? Enemmän pehmeitä huulia, pehmeitä katseita, pehmeitä vatsoja, jotka painautuvat toisia pehmeitä vatsoja vasten! Enemmän pehmeitä ajatuksia ja sanoja, sekä itselle että toisille!

Sen sijaan että vaatisimme itseltämme määrätietoista kontrollia, aikatauluttamista ja suorittamista, voisimme asettaa tavoitteeksi vaikkapa seuraavanlaisia:

Tänä syksynä juon aamuteen/kahvin tekemättä mitään muuta, keskityn ja nautin, otan itselleni sen ajan. Tänä syksynä halaan ja pussaan partneriani joka aamu ja ilta vähintään x minuuttia (sopikaa keskenään sopiva aika), vaikka ei tekisi edes mieli. Sitoudumme olemaan lähekkäin ja ajattelemaan kauniita ajatuksia toisesta nuo minuutit, ketutti toisen mikä vaan miten vaan paljon juuri sillä hetkellä.

Tänä syksynä ei tarvitse aloittaa uutta harrastusta, säilöä, pakastaa eikä tehdä suursiivousta jos ei jaksa eikä huvita. Tänä syksynä teen yhtenä iltana viikossa itselleni jotain hyvää: tanssin, laulan, otan kylvyn, katson leffaa, menen luontoon, olen yksin, omistaudun harrastukselleni, olen läsnä asialle josta pidän.

Tänä syksynä en toistele itselleni enkä ääneen muille kesäkiloista enkä muusta ulkoisesta epämieluisasta, toistelen, että riitän ja olen ihan hyvä. Toistelen, että haluan sitoutua pitämään itsestäni huolta ja voimaan hyvin, teen arjessa tekoja jotka vievät sitä kohti.

Tänä syksynä haen pehmeyttä liikkeisiini ja sanoihini: ei tarvitse juosta jos voi kävellä, ei tarvitse olla verenmaku suussa kun vähempikin riittää. Sisäinen dialogini voi olla täytetty sanoilla kuten “ihan riittävä” tai “sopiva”, sanan “ongelma” voi vaihtaa sanoihin “haaste tai hidaste”. Sanan “ei” voi joskus sanoa pehmeämmin. Sanaa “kyllä” ei aina tarvitse sanoa ollakseen mukava, itselle voi olla mukavampaa sanoakin “Juuri nyt minulle ei sovi”.

Seuraavan kerran kun iskee houkutus puristaa läheisen jenkkakahvaa ja lausahtaa vitsikkäästi (lue: väkivaltaisesti!) ”Rakas, sinusta on tullut pullukka!”, voisikin pehmeästi kysyä ”Rakas, voitko hyvin?”

Entä jos tänä syksynä puristelisi omia pehmeitä paikkojaan ja kävisi niiden kanssa pienen dialogin? Kysyisi niiltä, miltä tuntuu olla vihattu yhteyskunnassa joka arvostaa niin paljon kovuutta? Tekisi jonkinlaisen sopimuksen siitä että pehmeys ja kovuus voisivat ehkä elää yhteisymmärryksessä ja alkaisi varovaisen kepeästi testailemaan, kuinka voisi alkaa uuden syksyn, jossa leukaluu ei ole jatkuvassa puristuksessa ja hartiat korvissa.

Entä jos tämän syksyn kuumin trendi olisikin pehmeys?

Kirjoittaja on laulaja, kansanmuusikko ja kulttuurityöntekijä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.