Pieni ja hento ote

Olemme uuden alussa. ”Miten kaikki voi olla valmista, kun ei ole edes tehty mitään?” kysyy Dave Lindholm radiossa. Vastasyntynyt vasikka ynähtää ja jotakin lämmintä läikähtää minussa. Lähden työntämään sinua maitokärryillä pitkin linnunrataamme. Mitä sinä, pikkuinen, mahdat tuumata tästä kaikesta? Mitä ajattelet minusta? Osaanko olla kanssasi? Kerro minulle.

Siinä kärryn kyydissä arjen tilanteissa sinä vastaat:

Pidän sinusta siinä kaikki. Sinä annat minulle ruokaa, huolehdit puhtaudesta, silittelet ja peittelet uneen. Saan sinulta syliä, läheisyyttä ja turvaa. Yksinkertaisia asioita mutta minulle ne ovat elintärkeitä eväitä, koska olen vielä aivan pieni. En selviäisi ilman sinua.

Tärkein virikkeeni ei ole keltainen hymynaamahelistin, vaikka sekin on kiva kapistus. Eikä sekään hieno leikkikaari, josta roikkuu kahisevia lintuja ja erikokoisia peilejä. Tärkein virikkeeni on sinun kasvot. Jaksaisin tutkia niitä aamusta iltaan. Erityisen innolla katselen silmiäsi. Katselisin niitä toisinaan mielellään myös yöllä, vaikka silloin silmien pitäisi olla kiinni. Välillä valvomme yhdessä.

Sinä olet minun peilini, josta tämä maailma minulle heijastuu. Opin ilmaisemaan tunteita, kun katson miltä sinusta tuntuu. Kun kokeilen uusia asioita, sinä reagoit ja viestit minulle mitä mieltä niistä olet ja miltä ne sinusta tuntuvat. Itkuni lakkaa, kun keinutat minua sylissäsi, hyräilet tuttua laulua. Olen kuullut sen ensi kertaa jo ennen syntymääni.

Parasta on kun nappaat kiinni varpaistani! Lurittelet lorun somista pikkuvarpaista. Hoksaan, että minulla on sellaiset! Tarraan tukevalla otteella kiinni hiuksistasi. Sinä parkaiset ja käteni irrottavat otteen. Kun laitat vaippaa vaihtaessa perhoskuvioisen harson pääsi päälle, hämmästyn minne katosit. Kohta kurkistat sen alta: ”kukkuu!” ja meinaan tikahtua naurun kikatukseen. Nostat leikkihiiren nenäsi päälle. Eihän se siinä tietenkään pysy ja yhtäkkiä se putoaa masuni päälle. Toistat saman monta kertaa, odotan yllätystä ja joka kerta hiiren tömpsähtäessä alas me nauramme yhdessä.

Nämä ovat jaettuja hetkiä pienessä maailmassa. Ne eivät maksa mitään mutta ovat kallisarvoisinta mitä minulla on. Kiitos tästä ajasta. Vaikka en isompana, aikuisena, muista näitä hetkiä, tiedän ne eläneeni. Näissä hetkissä opin luottamaan toiseen ihmiseen ja elämään. Näiden hetkien avulla ponnistan omille jaloilleni. Kohtaan ihmisiä. Opin kertomaan. Opin kuuntelemaan. Opin tuntemaan kaikenlaisia tunteita. Tutkin tämän maailman!

Ethän päästä vielä irti. Pidän kiinni sormestasi. Kätesi tarttuu käteeni.

Tulee se päivä, kun kärryt pysähtyvät uuden laitumen avoimelle veräjälle. Tässä me nyt olemme. Käsi irtoaa kädestä. Jalat säntäävät sisään! Jalat eivät haparoi – ne hyppivät ja juoksevat! Sisällä läikähtää lämmin riemu. Se peilautuu silmistä silmiin. Niissä on luottavainen katse. Ilmassa kaikuu rohkaisevat sanat: ”Kyllä sinä pärjäät siellä! Minä menen nyt!”

Sinäkö ne sanoit – vai minä?

Kirjoittaja on lastenkirjaileva psykologi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.