Pinssihuijauksesta se alkoi: "Ymmärrän suhtautua tästä päivästä lähtien peliriippuvuuteeni sairautena"

Kun olin 10-vuotias, kaivoimme parhaan kaverini kanssa laatikoistamme kuppaisia pinssejä.

Lähdimme kiertämään pihapiiriä. Myimme pinssejä suoraan taskuistamme ”luokkaretkeä varten”.

Tuskin sitä yksikään ihminen uskoi, mutta eräs nainen oli liian kiltti. Hän osti kulahtaneen hopeisen joutsenpinssin 40 markalla.

Se riitti meille. Kävelimme kilometrin matkan jäitä pitkin hotellille.

Kassalla vaihdoimme setelit kolikoiksi. Jokaisen kolikon työnsimme vanhaan videopokeriin.

Hävisimme kaikki, mutta tuplaaminen oli sen arvoista.

On kulunut noin 20 vuotta tuosta keikasta. Ajanjakson aikana uhkapelit ovat olleet erittäin lähellä tuhota minut.

Olen pelannut pitkävetoa, hakannut hedelmäpelejä, pyörittänyt rulettia. Olen veikannut isolla rahalla lajeja aina vinttikoirajuoksuista tietokonepeleihin. Mitä tahansa, jolla jännityksen saa aikaan. Nettipokeriakin.

Puhelimessani on livescore-sovellus. Olen piessyt refresh-painiketta vuorokaudessa tuntikausia putkeen. Elämä on liitänyt ohi.

Riippuvainen etsii usein syitä käytökseensä muualta kuin itsestään. Niin minäkin. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että kukaan ei ole osoittanut minua ysimillisellä ohimolle ja pakottanut pelaamaan.

Joskin se on sanottava, että Veikkaus voisi vielä enemmän auttaa peliriippuvaisia.

Muutama päivä sitten radiosta tulivat jotkut Veikkaus-uutiset, joissa kerskuttiin isoilla voitoilla. Tappioista ei hiiskahdettukaan.

Kuka muistaa vielä mainoslauseen: ”Jos et veikkaa, et voi voittaa”? Pyh.

On pelikoneiden äärellä toki pienellä tarralla Peluurin numero, johon ongelmapelaajat voivat soittaa. Muutamasta suunnasta olen kuullut, että tämä järjestely on yhtä hyödyllinen kuin Odinin soturit päivystämässä Iisalmen kaduilla.

Joka ilta kiitän Luojaa siitä, että minulle on sattunut lähipiiri, joka auttaa ja välittää. Ovat auttaneet liikaakin.

Läheiseni ovat kärsineet takiani. Ahdistuneet ja pelänneet. Tiedostin sen kyllä ja häpesin, totta kai.

Joka ilta kiitän Luojaa siitä, että läheiseni ovat jaksaneet uskoa, toivoa ja yrittää.

Mutta useiden riippuvaisten kohdalla läheiset ovat saavuttaneet rajan. He eivät yksinkertaisesti ole enää jaksaneet. Se ei varmasti silti tarkoita, että läheiset eivät välittäisi.

Siinä vaiheessa monen riippuvaisen maanpäällinen taival on päättynyt, jotkut vielä jatkavat toimintaa samalla tavalla, ja liian pieni osa uskaltaa hakea apua.

Omien kokemuksien pohjalta ymmärrän suhtautua tästä päivästä lähtien peliriippuvuuteeni sairautena. Parannu en koskaan, mutta toipua voin.

Olen kusettanut, vähätellyt ja kiistänyt. Olen luullut, että valheet on uskottu, mutta lopulta minä olen onnistunut kusettamaan vain itseäni.

Pelien onnistumisprosentti on määritellyt sen, minkälainen olen kotona. Se on niin epäreilua kuin olla ja voi.

Eräs karismaattinen nainen on sanonut: ”Be true to yourself. It’s all you’ve got.”

Viisaampaa lausetta on vaikea keksiä, mutta Veikkaukselle haluan silti ehdottaa uutta mainosta: ”Jos et veikkaa, voit käyttää aikasi johonkin hyödylliseen. Et ahdistu, kärsi univaikeuksista, ja läheisesi voivat säästyä huolelta.”

Aikamme on rajallinen. Pari viikkoa sitten mittariini tuli 30. Olen vakuuttunut, että minulla on vielä 70 vuotta aikaa ottaa kiinni nuo menetetyt vuodet.

Ja sitten kun minun aikani päättyy, toivon, että olen jättänyt maailmaan jotain muutakin kuin 100 000 veikkauslappua.

Kirjoittaja on urheilumaailmasta kiinnostunut ex-ammattijalkapalloilija, nykyinen PK-37:n juniorivalmentaja.