Rohkeuden työt – eli enimmäkseen pupu pöksyssä

Kovan jätkän ja hurjan mimmin määritelmä kuuluu näin: ”Hän kestää arktisen kylmyyden ja polttavan kuumuuden. Hän on väsymätön. Hän ei taivu.”

Mutta ikä tärvelee myös tunnetut sankarit. Rupsahtaa Batman, ruostuu Teräsmies.

Tällaisen tavan eläjän ei tarvitse kuihtumista torjua. Sitä kun on muutenkin lähes koko elon taipaleen enempi ollut pupu pöksyssä kuin tiikeri tankissa.

Poikaskolttosetkin piti toki kokea. Ihan ykköshölmöilijänäkin.

Oli jo ammuskeltu kantoja kiinureilla mäsäksi. Sitten: kuka uskaltaa ampua noidannuolen lähimmäksi autoa?

Voitin. Osuin auton tuulilasiin. Tielle tempautui jotenkin kiihtyneen oloinen kuski. Juostiin ja lujaa lehmihaan läpi piiloon.

Lehmien liukumiinat litsahtelivat kenkien alla. Ei ehtinyt väistellä, hyvä että lehmiäkään. Kuski huusi naama punaisena tiellä. Jotain ”pojanperkeleistä” kuului virkkavan.

Mäkikotkana laskeuduin jo lähtölavalle.

Sukset jalassa seisoin Kiuruvedellä Pikkukosken 20 metrin mäen tornissa. Puiden latvat vieressä huojuivat. Monoissa vapisivat varpaat, suussa lonksuivat hampaat.

”Pakkoko tässä on itseään kiusata”, tuumin ja rahnustin sukset olalla rappuset alas.

Enpä vähän varttuneempana vaivautunut toriakaan ympäriajamaan. Touhua myös neitiseuralaisen etsimiseen viitaten p-ralliksi kutsutaan.

Vielä 12-vuotiaana olin rohkea automies. Starttasin isän kuorma-auton hiekkamontun reunalla. Olikin vaihde päällä. Auto vyöryi kohti pudotusta.

Isä ehti onneksi ohjaamoon. Antoi palautetta niin selväsanaisesti, että päätin selvitä elämästä ilman ajokorttia. Mutta piti se viimein 22-vuotiaana ajaa, kun ei meinannut kortittomalle töitä löytyä.

Mutta pahin takaa-ajokiihko oli jo sammunut. Ikäloppukäppänäksi olisivat torin neidit varmaan naureskelleetkin.

Parisuhdeponnistuksia sentään kertyi ilman ralliakin. Välillä hytinäksi asti.

Enpä lopulta pannut itseäni likoon silloinkaan, kun piti oikein teatraalisesti lähteä riidan keskeltä järven rannalle.

Pimeä oli yö, vinhasti vihelsi viima. Laulun sanoin ”Ves´ ol kylmää – huh – mä käännyin pois.”

Sillä helpompaa on elämä viileässä sovussa kuin märissä sukissa.

Tuttavatyttärellä oli kotitehtävä. ”Mitä äiti uskaltaa?”, kysyttiin. Ei tullut mieleen mitään rohkeaa. Lopulta vastaus isän avustuksella syntyi: ”Uskaltaa mennä Linnanmäelle.” Ollaan tämän rouvan kanssa huvipuistosamiksia.

Itseltäni pää meni sekaisin jo Iisalmen uimarannan pienessä karusellissa, kun nelivuotias tytär pyöritti ihan liian hurjat vauhdit.

Possujunaan lasten kanssa Särkänniemessä uskalsin, ja se hurjin repäisy nähtiin heti perään samassa paikassa. Antauduin lasten vuoristoradan kiduttavaan höykytykseen.

Tuttavamies tästä harvinaisesta rohkeudesta riemastui; pitäisi teettää muistoksi t-paidat ja vuoristotoradan kylkeen kyltti ”Jope was here”.

Eli ei niistä rohkeuden teoista olisi kovin paksua kirjaa syntynyt. Varmaan yhtä ohut luettelo kuin ”Pyövelin hutilyönnit”, ”Hitlerin rauhanponnistelut” tai ”Ruotsalaisten sankariteot”.

Kirjoittaja on (liian) pitkän linjan lehtimies.