"Se mikä ei tapa, ei myöskään vahvista" – Monet vanhat sanonnat menevät ihan päin mäntyä, sanoo kolumnisti Sanna Kuronen

Monet vanhat sanonnat menevät ihan päin mäntyä. Esimerkiksi “Se mikä ei tapa, vahvistaa”. Olen saanut karvaasti kokea, ettei ainakaan tuo sanonta pidä paikkaansa.

Ihmisillä on elämässään monia vastoinkäymisiä. Toisilla niitä taas ei ole ollenkaan. Tätini kanssa vasta ihmettelimme sitä, kuinka joidenkin elämä voi mennä kuin ennalta suunniteltua latua: opiskelut, puolison tapaaminen, perhe, vakityö, lastenlapset, eläkepäivät ja kaikki on kuin silkkiä vain. Toisilla sitten vastoinkäyminen seuraa toistaan.

Avioero, vakava sairaus, läheisen kuolema, työpaikan menetys. Siinä varmaankin suurimmat vastoinkäymiset, joita aikuisiällä joutuu kohtaamaan. Vahvistavatko tällaiset kokemukset ihmistä? Tunteeko sitä riitaisan avioeron jälkeen olevansa voimainsa tunnossa? Onko syöpähoidoista selvittyään parempi ja vahvempi ihminen? Opettaako irtisanominen 30 työvuoden jälkeen, että tässäpä sitä olen vasta vahva tyyppi?

Se mikä ei tapa, ei todellakaan vahvista, vaan jättää ihmisen henkihieveriin. Eron seuraus voi olla, ettei enää koskaan luota kehenkään ihmiseen ja haluaa erakoitua.

Sairaus voi viedä voimat niin, ettei jaksa hoitaa mitään käytännön asioita. Rakkaan ihmisen poismeno voi viedä mielialan matalalle hyvin pitkäksi aikaa. Vasta kun aikaa on kulunut ja mahdollisesti terapeutin penkkiä kulutettu, voi todeta, että sittenkin tästä selvittin. Ei ehkä vahvempana, mutta kokemusta rikkaampana.

Joku voisi olla sitä mieltä, että tuolla kokemuksella ei olisi ollut niin väliä. Että olisi voinut jäädä kokemattakin. Heidän äänensä eivät vain pääse kuuluviin. Lehtiin haastatellaan aina niitä vahvoja selviytyjiä, jotka ovat suorastaan valaistuneet vastoinkäymisistä.

Minua on yritetty viimeisen vuoden aikana tsempata hokemalla tuota vanhaa sanontaa. Olen joskus vastannut, että ei, en ole vahvistunut.

Aika ajoin olen tuntenut todellakin olevani henkihieverissä. Olen muuttunut hirvittävän varovaiseksi, enkä päästä ketään lähelleni. On ollut pakko pyytää apua ja keksiä keinoja pitää pää kasassa.

Tosiaan ymmärrän sen, että ihmiset tarkoittavat hyvää. Tsemppaajilla itsellään ei ole kuitenkaan ollut elämässään mitään samankaltaisia kokemuksia, ja vanha sanonta on koettu rohkaisevaksi. Mutta silti olen alkanut suorastaan vihata tuota hokemaa.

Ihminen ei vahvistu vastoinkäymisten voimalla. Ihminen vahvistuu, kun saa ympäriltään ymmärrystä ja hyväksyntää. Silloin vahvistuu, kun joku lähellä oikeasti haluaa kuunnella, mitä kuuluu. Pinnallinen vanhojen sanontojen hokeminen ja selkään läpsyttely pistää vihaksi.

Onko sinulla lähelläsi joku, joka on kokenut kovia? Tuntuuko siltä, että on hankala tsempata häntä? Halua olisi, mutta ei oikein keinoja?

Menkää kahville. Käykää uimassa. Laita hänelle kivat viikonlopun toivotukset. Voi olla, ettei hänkään jaksa hirveästi vatvoa, mitä on tapahtunut, mutta jo tieto siitä, että joku välittää, voi olla tärkeä. Isoja tekoja ei tarvita.

Vanhan sanonnan voisi rukata uuteen muotoon. Se voisi kuulua vaikka: ”Se mikä ei tapa, jättää henkiin”. Eikä sen enempää. Mitä sen jälkeen, vain aika näyttää.

Kirjoittaja on iisalmelaistunut äidinkielenopettaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.