Sosiaalinen media on erinomainen paikka tehdä itsestänsä Äiti Teresa

Kävin kesällä Ruotsissa ja näin Kungsgatanilla asunnottoman miehen. Vippasin helteisessä säässä paahtuneelle arviolta keski-ikäiselle kaverille 100 kruunua keskellä Tukholman pahinta ruuhka-aikaa.

Kävelin noin kilometrin verran, mutta miehen kohtalo kolkutti mielessäni. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin.

Päivän aikana olin kävellyt jo useita kilometrejä ja jaloissani oli pahasti hankautuneet rakot. Silti menin kodittoman luo ja kysyin kohtalaisella ruotsin kielellä, lähtisikö hän kanssani syömään.

Mies lähti. Menimme hampurilaiselle ja säälin häntä siinä määrin, että ruoan jälkeen tarjosin mahdollisuutta peseytymiseen. Ymmärsin hänen puheestaan sen verran, että suihkuun mies ei ollut päässyt aikoihin, saati puraissut hampurilaista.

Kun lämmin ja unohtumaton kohtaaminen oli ohi, huomasin, että Eminemin keikka, jota varten olin Ruotsiin tullut, oli jo kerinnyt lipua minulta ohi. Se ei kuitenkaan harmittanut, sillä sainpahan ainakin tehtyä hyvän mielen yhdelle ihmiselle.

Vielä muutama kuukausi huikean tapahtumasarjan jälkeen tämä tuo ainakin minulle hymyn huulille!

Ennen kuin jokin taho alkaa tekemään tempauksestani tutkivaa journalismia, sen verran on myönnettävä, että minä ihan himpun verran liioittelin ja väritin tarinaani.

En vienyt miestä suihkuun. En edes tarjonnut hänelle hampurilaisateriaa. Tarkemmin ajateltuna en edes kävellyt hänen luokseen takaisin saati vipannut kymppiä, vaan matkustin metrolla Eminemin keikalle ja taksilla sieltä takaisin. Lippuinensa reissu maksoi lähemmäs 700 euroa.

Kodittomia näin Tukholman kaduilla kymmeniä. Kenellekään en vipannut latin latia. Kävelin heidän ohitseen ja tyydyin vain pieneen vilkaisuun, otin muutaman askeleen ja unohdin heidät.

Niin teki vähintään 99 prosenttia ihmisistä. Vajaa prosentti vippasi jonkun hilun peltipurkkiin ja vain luoja tietää, kuinka moni heistäkään olisi vipannut, jos kello olisi ollut viisi aamulla ja kadut tyhjinä. Todennäköisesti moni olisi vain kävellyt Guccin kengissä ohi.

Minä olen luultavasti ihmishirviö. Tai sitten en. Kotikasvatukseni pohjalta olen oppinut, että heikommassa asemassa olevaa on autettava. Ja lähimmäistä. Teen sen kuitenkin omien rajojeni puitteissa, enkä koe tarpeelliseksi sepitellä tarinoita kaikkien ihmisten tietoisuuteen.

Olen pannut merkille, että sosiaalinen media on kiusaamisen lisäksi erinomainen paikka tehdä itsestänsä jokin toinen Äiti Teresa. Jokainen hyvä teko täytyy lisätä päivitykseen. Milloin on pelastettu purukumin ostamisella brasilialaisen favelan lapsen elämä. Milloin on lahjoitettu keräykseen 20 euroa ja milloin on kutsuttu sotaveteraani juomaan rommia luoksensa.

Aito hyvyys kumpuaa ymmärtääkseni siitä, että se on vilpitöntä, se lähtee sydämestä, eikä sillä ainakaan kiilloteta omaa kilpeään.

Sen takia luulenkin, että ne ihmiset, joista me emme tiedä yhtään mitään, antavat tälle kansakunnalle sitä toivoa, jota edes Juha Sipilän hallitus ei onnistu romuttamaan!

Kirjoittaja on urheilumaailmasta kiinnostunut ex-ammattijalkapalloilija, nykyinen PK-37:n juniorivalmentaja.