Suomalaisen hyvinvoinnin juuret pohjaavat maaseutuun, mutta maaseutu tarvitsee kaupunkeja

Viimevuotista Suomen 100. itsenäisyyspäivää vietettiin tunnuksella Yhdessä. Sillä haluttiin korostaa pienen kansan yhtenäisyyden tärkeyttä ja toisaalta niitä saavutuksia mitä on tehty yhdessä. Pieni kansakunta voi pärjätä vain yhteistuumin, yhdessä tekemällä ja tavoitteita yhteen sovittaen.

Suomesta on kehittynytkin monilla mittareilla yksi maailman parhaista. Lukutaito, tasa-arvo, oikeudenmukaisuuden kokemukset hakevat vertaistaan. Tutkimusten mukaan me suomalaiset olemme myös maailman onnellisimpia ihmisiä.

Kun kuuntelemme tämän päivän poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua, tuntuu että tämä kaikki unohtuu. Takerrumme yksityiskohtiin ja edusmiestemme ja -naistemme solvaamiseen. Hallitus ei osaa mitään ja aiemmin alhon suohon haukutut edellisen kauden hallitusherrat pelastavat nyt meidät pahan ikeestä. Keskustelusta puuttuu suhteellisuudentaju.

Hyvänä esimerkkinä on keskustelu suomalaisesta maaseudusta. Kärjistetysti kaupunkilaiset kokevat meidät junteiksi ja jarruiksi, tavallaan menneisyyden reliikeiksi. Hyvä esimerkki tästä keskustelusta on ollut Helsingin pormestarin masinoimat, erityisesti pääkaupunkiseudun suurten kaupunkien valtuustojen yhteiskokoukset. Niissä kaupunkiuhma on nostatettu huippuunsa. Kokouksissa ei tunnettu vähäisintäkään ymmärrystä maakuntien ihmisten olosuhteisiin ja palvelutarpeisiin.

Maakuntauudistus on varsinaisena maalitauluna, mutta muutoinkin kaupungit kokivat, että niiden asemaa ei ole riittävästi huomioitu. Aikana, jolloin väestön keskittyminen jatkuu kiivaana etelän isoihin kaupunkeihin. Ajattelun lähtökohtana tuntui olevan, että vain kaupungit edustavat tulevaisuutta. Meille maalaisille ei ole siinä ajattelussa mitään sijaa. Keskustelussa tuli esille muodinmukaisesti vaihtoehtoisia totuuksia muun muassa siitä, että kunnilta siirretään kasvupalveluihin liittyviä tehtäviä maakunnille. Mutta kun ei siirretä.

Toinen esimerkki etelän suurten kaupunkien kulttuuriväen suhtautumisesta kuultiin viime vaalien tulosten julkistamisen jälkeen. Eräs tunnettu näyttelijä totesi, että tämä ei ole minun Suomeni. Tällaiset lausumat kuvaavat miten ihmiset elävät omissa kuplissaan ilman ymmärtävää ja riittävää vuorovaikutusta erilaisten ihmisryhmien kesken. Meidän ei tarvitse hyväksyä toistemme näkemyksiä, mutta niiden taustat pitää ymmärtää.

Suomalaisen hyvinvoinnin juuret pohjaavat maaseutuun. Läntinen yhteiskuntajärjestelmämme perustuu onnistuneeseen asutuspolitiikkaan. Maapalasen osoittaminen sodassa olleille ja siirtolaisille oli hyvää politiikkaa. Sillä luotiin uskoa tulevaan ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Ja erityisesti länsimainen arvoperusta.

Suomalainen maaseutu tarvitsee kaupunkeja. Me pohjoissavolaiset tarvitsemme Kuopiota, Helsinkiä, omia seutukaupunkejamme, kirkonkyliämme ja maaseutuamme. Valinta ei voi olla kaupunki tai maaseutu. Tarvitsemme kaupunkejamme, mutta myös maaseutua.

Pohjois-Savossa maaseudun teollisuus tuottaa 40 prosenttia teollisuustuotannon arvosta ja 60 prosenttia viennistä. Pohjois-Savosta puuttuisi paljon, jos ei olisi Ponssea, Normettia, Valiota, Keitele Groupia sekä Sumitomon, Stora Enson ja Andritzin tehtaita Varkaudessa sekä monia muita teollisia toimijoita.

Paljon puuttuisi myös, jos meillä ei olisi Kuopiota. Kaupunkitutkija, Helsingin kunnallispoliitikko Laura Kolben sanoin valinnan pitää olla sekä että.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille maailmankatsomuksesta tai asuinpaikasta riippumatta!

Kirjoittaja on Lapinlahdella asuva Pohjois-Savon ely-keskuksen ylijohtaja.