Surun anatomia

Luultavasti jokainen aikuinen ihminen on jossain vaiheessa elämää kohdannut jonkinlaisen menetyksen, elänyt läpi sen vaiheen läheisen kuoleman jälkeen, kun täytyy totutella siihen faktaan, että Häntä ei enää ole. Olen viettänyt viime päivät surutalossa: tukenut ihmisiä, jotka ovat menettäneet rakkaan, jonkun, jota itse en edes ole tavannut, mutta joka oli läheisilleni suuri osa elettyä elämää. Lohduttajan rooli on hyvin erilainen kuin surijan. On kummallinen tunne seurata ulkopuolelta toisten prosessia tuntien valtavaa riittämättömyyden tunnetta.

Surutalossa kaikki kulkevat hidastetusti ja puhuvat hiljaisella äänellä. Välillä toistellaan nykiviä liikkeitä ja huutoitku täyttää tilan ja kehot heiluvat sen tahdissa holtittomasti. Surutalossa kello, vuorokaudenajat, syöminen, ulkoilu, tavalliset asiat unohtuvat tai menettävät merkityksensä. Surutalossa on paksu ilma, melankolia roikkuu kaiken yllä kuin paksu sadepilvi.

Toisaalta avoin tunteiden näyttäminen on niin virkistävää ja vapauttavaa, että se tuo ihmiset lähemmäksi toisiaan ennenkuulumattomalla tavalla. Rakkaus on käsin kosketeltavaa. Siksihän jotakuta surraan, koska hän oli rakas. Siksi surraan yhdessä koska kokemus halutaan jakaa rakkaiden kanssa.

Siksi hautaanpanijaiset ovat aikojen alusta saakka olleet niin valtavan tärkeä yhteinen rituaali, tuonpuoleinen ja tämä elämä kuin koskettavat toisiaan hetken aikaa. Rakkaus kadonneisiin ja vielä täällä oleviin sekoittuu jollain selittämättömällä tavalla. Sitä tajuaa miten katoavaista kaikki on, ja kuinka nyt pitää halata ja sanoa jotain kaunista toiselle kun vielä voi. Toisaalta kehon täyttää se tuska siitä, että jonkun kanssa se on nyt liian myöhäistä. Kuin yleensäkin elämässä, varjo ja valo seuraavat toisiaan, kontrastit tulevat vaan niin paljon selvemmäksi.

Aina löytyy se joku effektiivinen tyyppi, jonka tyyli surra on järjestää, saada asiat toimimaan, pyöriä näennäisen kontrollin ylikersanttina. Aina löytyy se kiltti, joka ei menetyksen keskellä jaksa sanoa vastaan, vaan valuu siihen suuntaan minne käsketään, kompromissaa ja koettaa olla helppo ja näkymätön, että muilla olisi helpompaa. Aina löytyy se joka hajoaa, joka ei jaksa pitää palasia kasassa, joka muuttuu yhdeksi suureksi surun ruumillistumaksi. Aina löytyy hetkiä, jolloin kaikenlaiset eri tunnetilat vaihtelevat sekunnista toiseen. Välillä nauretaan kippurassa jollekin hölmölle muistolle, sitten taas maataan sikiöasennossa huutamassa.

Ei ole olemassa oikeaa tapaa surra. Kuitenkin tuntuu, että lähes kaikille sureminen, sille omistautuminen, on todella pelottavaa ja miltei mahdotonta. Suurin osa keskittyy reippaan roolin ylläpitämiseen juuri kun ei todellakaan tarvitsisi olla vahva. Kun kerrankin saisi päästää irti, olla vain muiden passattavana ja pieni ja surkea, ei moni osaakaan.

Siksi olen ottanut roolini kyökkipiikana ja yleismiesjantusena vakavasti: miten tärkeitä ovat ne jokapäiväiset asiat tuskan keskellä. Kun joku on kykenemätön edes miettimään yksinkertaisimpia asioita, voi olla elintärkeää, että joku keittää kahvia tai tiskaa. Ja ennen kaikkea on vaan lähellä ja kysyy kerta toisensa jälkeen: Mitä tarvitsisit juuri nyt?

Kirjoittaja on laulaja, kansanmuusikko ja kulttuurityöntekijä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.