Suun avaaminen käy vuosi vuodelta hankalammaksi – "On helpompi kehua kaveria jonkin sovelluksen kautta kuin sanoa naamatusten, että oletpa nätti"

Monelleko on tullut elämässä eteen, että pitäisi julkisessa tilaisuudessa saada suunsa auki? Mutta kun kaikki kuulevat ja näkevät. Ja mitä lie ajattelevat. Ja ei se minun asiani nyt niin tärkeä olisi ollutkaan. Oikeastaan parempihan se on sitten metsästysseuran kokouksen jälkeen purkaa ajatuksensa kyydissä istuvalle naapurille, että taas ihan väärin päättivät. Olisivat minulta kysyneet, niin kyllä olisin sanonut, mutta kun eivät kysyneet.

Jorma Ettohan puki hienosti sanoiksi ominaislaatumme runossaan suomalaisesta, joka vastaa, kun ei kysytä, kysyy, kun ei vastata eikä vastaa kun kysytään. Aina jotenkin hankalasti ja väärässä järjestyksessä mennään joka tapauksessa.

Koulussa harjoitellaan muun muassa suullista esittämistä. Vuosi vuodelta suun avaaminen muiden edessä on käynyt joillekin hankalammaksi ja hankalammaksi. Se on ymmärrettävää. Osa nuorista kulkee kuin zombit silmät kännykän ruudussa ja peukku reagointiasennossa. Vieressä istuvan kanssa voidaan snäppäillä. On helpompi kehua kaveria jonkin sovelluksen kautta kuin sanoa naamatusten, että oletpa nätti. Koulun käytävillä istuu porukkaa puhelimet kourassa ja koko ajan on käynnissä kova keskustelu, mitään ei vain kuulu

Kun sitten pitäisi tulla muiden eteen ja kertoa, mitä ajattelen tai mistä pidän, se onkin vaikeaa. Voikin nimittäin olla niin, että yleisöstä eli oman luokan oppilaista puolet on sellaisia, joita on tullut haukuttua netissä. Tai puolet ovat nähneet sen tosi nolon snäpin viime viikonlopulta ja mitäköhän ne minusta nyt ajattelee. Omien tekojen seuraukset ovat joskus piinallisia kohdata. Voi myös olla niin, että joku ei ole päiväkausiin keskustellut kunnolla kasvotusten kenenkään kanssa.

Yhä enemmän korostetaan teknologian käyttöä kaikessa, myös koulussa. Onhan se toisinaan hyvä renki. Mutta jos kaikki tehdään näyttöä tuijottaen, ylhäisessä yksinäisyydessä, “itsenäisesti”, kuten hieno termi kuuluu, kuinka käy vuorovaikutustaitojen? Kun kolme vuotta samassa huoneessa tunti toisensa jälkeen opiskelleet eivät pysty keskustelemaan keskenään, kenen on vika?

Nykymaailmassa on helppo minimoida ihmiskontaktit. Ostokset tuodaan kotiovelle tai ne voi hoitaa itsepalvelukassalla, monet tekevät työtään lähinnä tietokoneella, elokuvat voi katsoa kotisohvalta eikä jumppaankaan ole pakko lähteä, sillä ohjevideoita on Youtube täynnä. Sukulaisten ja tuttavien kuulumiset näkee muka somesta, joten ei heillekään tarvitse soitella. Onko tämä suunta kuitenkaan oikea tai järkevä? Yksinäisyyttä pidetään jo nyt lähes kansantautina.

Hoidetaanko tulevaisuuden häät ja hautajaiset etänä? Sukulaiset saavat halutessaan seurata livestreamia, pappi kysyy sovelluksessa ”Tahdotko?” ja morsian peukuttaa, jos tahtoo. Vainaja tuhkataan kaikessa hiljaisuudessa ja muistotilaisuuden korvaa Whatsapp-ryhmä, jossa voi sytyttää virtuaalikynttilän.

Tulevaisuudessa monia työtehtäviä hoitavat robotit. Inhimilliseen vuorovaikutukseen ne eivät kuitenkaan koskaan kykene. Tulevaisuuden työelämässä vahvoilla tulevat olemaan ne, joilla on hyvät vuorovaikutustaidot. Silmiin katsomisen taito, toisen huomioon ottamisen taito, kuuntelemisen taito. Ja ennen kaikkea muille puhumisen taito.

Kirjoittaja on iisalmelaistunut äidinkielenopettaja.