Suuri elämänmuutos: Hyvä Piski kun tulit ja pilasit leppoisan arkemme

Kirjoitan tätä kolumnia koiramme syntymäpäivänä. Piski täyttää yksi vuotta.

Vuosi sitten ei kukaan minut tunteva, ja vähiten minä itse, olisi uskonut, että joskus kirjoitan koirasta. Vielä viime vuonna tähän aikaan olin yksi niistä, jota ällötti keväällä lumen alta paljastuvat koiran kakat, ja muutenkin eläimet, koirat mukaan lukien olivat jotain, mikä ei omaan elämänpiiriin kuulu.

Perheemme lapset ovat kuitenkin aina olleet eri mieltä. He ovat tehneet sitkeää väsytystaistelua viimeiset kymmenen vuotta. Jossain kohtaa lupasin (vain saadakseni heidät hiljaiseksi), että kun muutamme ulkomaille, saatte koiran. Tuossa vaiheessa luulin, että kohdemaa on Afrikassa, jossa myös vahtikoiria olisi ollut tarvetta pitää. Muutimme kuitenkin Lähi-itään, jossa lemmikkeinä ei koiraa juuri näy. Lammaspaimenilla oli hurjia koiria, jotka sinkoilivat muiden vuorilla kulkijoiden perään. Mutta mitään puudelikulttuuria siellä ei ole ollut.

Suomeen palatessa kiristys koirasta alkoi uudelleen. Vanhempien taivuttelu piti sisällään söpöjä koiranpentuvideoita, järkiperusteita sille, miten koiraihmiset ovat mukavampia ja rennompia, ja lukuisan listan niistä asioista, jotka toteutuisivat, kun koira olisi meillä. Kuten omatoiminen imurointi, koiran hoito ja muut arveluttavat asiat. Sitten minut raahattiin koiranpentuja katsomaan.

Kevään kuluessa aloin ulkoillessani pysähtyä juttelemaan koiraa taluttavien kanssa. Oli kuin olisin kiinaa puhunut, en ymmärtänyt koirista mitään. Ystäväni seurasivat tätä muutosta kauhuissaan, ja yrittivät varoitella – mutisivat, että kohta varmaan katselet moottoripyöriäkin. Niin vähän ne molemmat identiteettiini kuuluivat. Viimeinen niitti lasten vaikuttamistyössä oli toteamus, että tutkimusten mukaan koiran kasvattaminen kasvattaa huomattavasti omistajien kärsivällisyyttä, ja varsinkin teinit hyötyvät koiran hoitamisesta. Mitäpä minulla olisi ollut enää vastaansanomista.

Tuttava kertoi koirapentueesta, jonne oli jäänyt yksi tyttökoira, jolla oli persoonallinen värivirhe, eikä näin ollen näyttelykoiraksi sopiva. Kävimme katsomassa pentua, ja yhtäkkiä huomasin allekirjoittavani koiran omistajan paperia. Muutos oli hämmentävä ja kyllä – hyvin nopea.

Pentuarki alkoi. Lämmin kesä helpotti pikkupiskin hoitoa. Välillä mies yritti koventaa luontoaan, ja lähetteli minulle töihin kuvia kotioloista; pissaa lattianraossa, purtuja tapetteja. Mutta todellisuudessa mies puhuu piskille lempeämmin kuin kenellekään meistä. Ja kenenkä muun perässä se koira kulkee, kuin isännän.

Nyt puhun koiraa jo hieman paremmin. Olen oppinut, että suosituin koirarotu on ”tyttären koira”, ja herään aamulla lenkittämään koiraa ja ihmettelemme heräävää kevättä yhdessä. Joka päivä kotiin palatessa ainakin joku innostuu minut nähdessään. Ja käpertyy jalkoihin, kun luen – ja tökkii välillä taas liikkeelle. Siinä lapset olivat oikeassa, että koira teiniperheessä näyttää olevan hyvä juttu. Turkkiin mahtuu monta kyyneltä ja ärsytystä.

Se paljon puhuttu kärsivällisyyden kasvaminen vaatinee vielä pidemmän ajan, mutta koiraperhe meistä on tullut. Työmatkoillani ikävöin eniten juuri tuota Piskiä. Anteeksi vain, muut läheiset.

Hyvä Piski kun tulit ja pilasit leppoisan arkemme tuomalla siihen paljon iloa, hassuttelua ja rentoutta. Enää ei ne lumen alta paljastuvat koirankakatkaan niin tympäise.

Kirjoittaja on kotoisin Lapinlahdelta ja työskentelee lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fidassa vaikuttamistyön asiantuntijana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.