Sytytän tänään sunnuntaina ensimmäisen adventtikynttilän, ja muistutan itseäni siitä, että toivoa on

Onneksi on joulukuu ja ensimmäinen adventti. Joulukuun alku tuo häivähdyksen valosta pitkän ja pimeän syksyn jälkeen. En ole koskaan oikein innostunut syksystä – ja viimeistään marraskuu lyö minut maahan.

Tänä syksynä pimeys on hiipinyt ihon alle myös eri muodossa. Olen nähnyt ja kuullut ripauksen siitä pimeydestä, mitä ihmisen mielessä voi asua, ja siitä toivottomuudesta, mitä tuo pimeys tuottaa.

Työni kautta olen sukeltanut keskellä Afrikkaa olevan maan tilanteeseen. Kongon demokraattinen tasavalta on maa, jossa järjestömme yhtenä ainoana suomalaisena tekee työtä hurjissa oloissa. Pitkään jatkunut kriisi on tuhonnut miljoonien ihmisten elämän.

Lokakuun lopussa kongolainen rauhannobelisti Denis Mukwege vieraili Suomessa ja toi mietittäväksi vahvan viestin, jota on vaikea ohittaa: Vaatikaa yrityksiltä ja päättäjiltä läpinäkyvyyttä mineraalikaupalle, jota Kongossa tehdään. Vain siten nämä veren tahraamat mineraalit voivat muuttua kongolaisten elämää edistäviksi mineraaleiksi. Hyvinvointia ei voi rakentaa riistolle.

Mukwege työskentelee gynekologina Panzin sairaalassa, jossa on leikattu parin kymmenen vuoden aikana yli 55 000 naista ja lasta, jotka ovat joutuneet silmittömän seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Raiskaus on halpa sota-ase. Luodit maksavat, raiskaus ei – tuhovoima on molemmissa hirmuinen. Raiskauksilla pidetään myös mineraalikaivosten ympärillä olevat kylät hiljaisena.

Työmatkalla kävin tuolla Panzin sairaalassa. Suuressa potilashuoneessa makasivat naiset ja tytöt aivan hiljaa. Heiltä oli viety kaikki. Elämä ja toivo. Pääsin myös kurkistamaan maan alle pimeyteen, kaivoksen uumeniin, jossa olemattomalla palkalla kaivosmiehet raatoivat etsien mineraaleja, jotka päätyvät kännyköihin, tietokoneisiin…

Ensimmäisen adventin kynttilän viestin on toivo. Olen pohtinut tänä syksynä paljon sitä, mistä tuo toivo syntyy. Onko toivo totta? Toivottomuus on läsnä myös täällä Suomessa, monenlaisessa tilanteessa ja arjen haasteessa, joita ei kannata lähteä vertailemaan ja pohtimaan kenen tuska on suurempi. Jokaisen kokemus on aito ja oma.

Kysyin nobelistilta, mikä antaa hänelle voimaa ja toivoa – hän kun tekee työtä niin järkyttävillä tavalla runneltujen väkivallan uhrien kanssa. Vastauksena oli ihmisen hymy. Kun potilas toipuu ja hän ensimmäistä kertaa tarttuu kiinni uudelleen toivoon ja hymyilee. Se antaa myös minulle toivon ja voiman, Mukwege vastasi.

Tapasin Panzin sairaalassa myös siellä 20 vuotta sitten leikatun ensimmäisen potilaan. Tämä nainen oli niin pahoin runneltu, että lääkärit eivät uskoneet hänen selviytyvän. Leikkaus onnistui, ja nyt tuo nainen kertoi hymy huulillaan kiertävänsä potilaishuoneissa kertomassa tarinaansa – ja muistuttamassa, että toivoa ei kannata menettää, vaan meidän pitää huolehtia toisistamme kaikin tavoin.

Sytytän tänään sunnuntaina ensimmäisen adventtikynttilän, ja muistutan itseäni siitä, että toivoa on, kun ihmiset jaksavat rakentaa huomisen hyvyydelle ei itsekkyydelle. Toivo rakentuu myös yhteydessä, siinä, että ei jää eikä jätä yksin.

Toivoa on ja siitä pitää toinen toisiamme muistuttaa, ja sitä kohti yhdessä kulkea.

Kirjoittaja on kotoisin Lapinlahdelta, ja hän työskentelee lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fidassa vaikuttamistyön asiantuntijana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.